Ekumeeninen pyrkimys rakentaa Kristuksen kirkon ykseyttä liittyy ytimeltään luomisen, lunastuksen ja pyhityksen yhteenkuuluvaisuuteen osana kolmiyhteisen Jumalan työtä luomakunnan uudistamiseksi kaiken uudeksi luomisen kautta. Jumalan syntymisellä ihmiseksi, ristinkuolemalla ja ylösnousemuksella on paitsi ihmisiin myös kaikkeen luotuun asti ulottuva merkitys. Onhan kaikki luotu Kristuksessa ja häntä varten (Kol. 1:16). Rakkauden laki on tarkoitettu kaikille, samoin kristillinen toivo kaikille vastaanotettavaksi ankkuriksi myrskyssä ja tyvenessä.
Ekumeenisessa liikkeessä on puhuttu usein kirkon ykseyden ja luomakunnan ykseyden välisestä yhteydestä. Ei ole yhdentekevää, miten maailmassa yleensä eletään ja voidaan, jos meidät on luotu Jumalan kuvaksi. Tässä ajassa kaikkien, erityisesti meidän pienten valtioiden asukkien, elämää koskettaa se polarisaatio, joka näkyy kunnioituksen vähenemisenä toisen maailmansodan tuhojen jälkeen syntyneitä kansainvälisiä suojamekanismeja kohtaan. Se näkyy kärhämöintinä erilaisten kuplien kohdatessa ja niiden sisällä myös paikallisesti ja kansallisesti. Osaltaan kyse on yleisestä vastareaktiosta kaupallis-ideologista globalisaatiokehitystä kohtaan. Mannerlaattojen koettiin järkkyvän työpaikkojen hävitessä ja arvojen myllertäessä kulutus- tai muun kansainvälisen muoti-ideologian, ylikansallisen viihteen ja teknologisten uutuuksien ehdoilla.
On sanottu, että 1700–1800-luvun teollinen vallankumous merkitsi mekanistisessa ajattelussaan yksilön jäämistä teknis-taloudellisen koneiston jalkoihin, vaikka massatuotanto kohotti elintasoa ja antoi valinnanvapautta. Samalla kaupan esteiksi nähdyistä arvoista tingittiin tai valjastettiin muotiaate rahanteon välineeksi. Ranskan vallankumousta 1789 ovat seuranneet eriväriset totalitaariset poliittiset hankkeet, joiden jälkien pelotusvoima on kestänyt aikansa. Ihmisen tai rahan palvonta eri näkökulmista johtaa aina ihmisen ja luonnon halveksuntaan.
Kansainväliset ekumeeniset kirkkoliitot saivat alkunsa 1900-luvun alkupuolella mutta erityisesti toisen maailmansodan jälkeen. Ne kytkeytyivät YK:n ja muiden kansainvälisten järjestöjen eetokseen rakentaa sääntöpohjaista, ihmisoikeusajattelua, demokratiaa, valtioiden tasapuolista kohtelua ja oikeusvaltiota tukevaan ajatteluun perustuvaa järjestelmää. Presidenttimme Alexander Stubb kirjoittaa teoksessaan Vallan kolmio (2025): ”YK:sta tuli keskeisin globaali monenkeskinen järjestö ja sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen selkäranka. Sen tärkein yksittäinen tehtävä oli rauhan säilyttäminen.” Nyttemmin järjestöä on arvosteltu tehottomuudesta, kansallisen suvereniteetin loukkaamisesta ja lännen arvojen ja ajatusten edustamisesta, puhemyllystä, jonka tehokkaan toiminnan rauhan turvaamisessa estää etenkin turvallisuusneuvoston jäsenten veto-oikeus.
Vähän YK:n tapaan on myös Kirkkojen maailmanneuvostoa arvosteltu hampaattomuudesta ajan poliittisten vallankäyttäjien väärinkäytösten tarpeellisessa arvostelussa ja ykseyspyrkimyksistä, jotka ohittavat totuuden ja oikeudenmukaisuuden – oli sitten kyse natsi-Saksasta, Neuvostoliitosta tai Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan. Ykseys ei voi perustua hetkellisiin kompromisseihin tai hankalat asiat maton alle lakaisevaan diplomatiaan vaan ainoastaan totuuden ja rakkauden yhteyteen. Silti tässä epätäydellisten ja syntisten ihmisten ja kristittyjen maailmassa meillä ei ole YK:ta tai Kirkkojen maailmanneuvostoa parempia keskinäistä yhteisymmärrystä ja rauhaa globaalisti rakentavia toimielimiä. Alueellisia organisaatioita kyllä on kuten Euroopan kirkkojen konferenssi, joka on ollut jämäkämpi myös kannanotoissa Venäjän ortodoksista kirkkoa kohtaan.
Globaalille poliittiselle kentälle on ollut tunnusomaista alueellistuminen laajemminkin. Samantapaisissa olosuhteissa suhteellisen lähellä toisiaan eläville maille on keskinäisen yhteisymmärryksen rakentaminen monesti helpompaa. Tästä on kuitenkin ollut seurauksena myös alueellisten keskikokoisten valtojen pyrkimys korostaa omaa valtaansa ja lännen vaikutusta kritisoivien maiden vaihtoehto-organisaatioiden rakentaminen niin poliittisesti kuin kirkollisella kentällä. Toisinaan myös vaihtoehto-organisaatioiden rahoittajina näyttävät olevan samat tahot, eli kyse on myös tietoisesta laajan, polarisoivan rintaman uudelleen organisoinnista ideologisista lähtökohdista – olivatpa ne sitten minkä väriset tahansa. Ideologisen kapeutumisen vaara on hyvä tiedostaa ja nähdä kristillisen uskon valossa isompi kokonaisuus ja ihminen yksilönä eikä vain hänen tiettyjä ajatuksiaan, joiden pohjalta tänä aikana niin helposti leimataan koko ihminen sen enempää kyselemättä.
Niin Luterilaisessa maailmanliitossa kuin Kirkkojen maailmanneuvostossa olen kuullut puhetta ”monikeskuksisuudesta” (polysentrisyys) vastalääkkeenä lännen valta-asemalle. On totta, että tulisi pyrkiä monenkeskisesti kuuntelemaan jokaista ja ottamaan kunkin näkemykset aidosti huomioon – huolimatta rahapussin painavuudesta. Silti monikeskuksisuuden korostaminen voi edistää ajatusta moninapaisuudesta, joka taas ruokkii sekä alueellisia että globaaleja jännitteitä ja laajemmin yhteiskunnallista polarisaatiota korostaessaan reviirejä ja ideologista puhtautta.
Stubb toteaa kirjassaan, että erityyppinen moninkertaistuminen ja alueellistuminen kertoo siitä, ettei nykyisen järjestelmän edustama voimatasapaino vastaa siihen osallistuvien valtioiden odotuksia. Monenkeskiset järjestöt jättävät joskus tietyt valtiot tai kirkot liian vähälle huomiolle, jolloin protesti on aivan oikeutettu. Jos alueellistaminen merkitsee polkua kohti vahvempaa monenkeskisyyttä entistä tukevampien yhteyksien kautta, polku on oikeansuuntainen. Alueellisilla organisaatioilla on oma merkityksensä myös konfliktien ratkaisemisessa ja välittämisessä sovinnon saavuttamiseksi. Esimerkkinä tästä on Afrikan unioni. Terveen ja epäterveen alueellisuuden välinen raja menee siinä, onko kyse yhteisiin arvoihin perustuvasta yhteydestä pikemmin kuin usein kertaluonteisiin intresseihin (transaktionaalisuus) pohjaavasta, helposti tuulten mukana murtuvasta tai tosiasiassa ehkä kätkettyjä intressejä palvelevasta toiminnasta – ketunhäntä kainalossa.
Stubb tekee johtopäätöksen, että lännen tulee tehdä yhteistyötä idän kanssa pitäen arvoistaan kiinni mutta välttäen ylimielistä luennointia; suhteessa globaaliin etelään tulee pitää huolta siitä, että esimerkiksi taloudellisesta toimintaympäristöstä tehdään entistä tasapuolisempi. Tasapuolisuuden ihanne lienee tarpeen myös laajemmin. Vaikka ylhäältä päin luennointia on syytä välttää, kaikkea ei voi eikä tule hyväksyä missään päin maailmaa. Vaikkapa Nikean uskontunnustuksen ja lähimmäisenrakkauteen nojaavan asenteen pohjalta voidaan ekumeenisessa yhteistyössä löytää yhteistä pohjaa eri suuntiin.
Alueellisesta, usko- ja arvopohjaisesta yhteistyöstä erinomainen esimerkki on uudistettu eurooppalaisen ekumenian Charta Oecumenica -asiakirja. Siinä todetaan peruslähtökohdasta näin: ”Kuuliaisuudessa Kristuksen antamalle lähetyskäskylle ja Pyhän Hengen vaikutuksen (Apt. 2:46–47) mukaisesti olemme valmiit ’julistamaan hyvää sanomaa kaikille luoduille’ (Mark. 16:15), erityisesti kaikille Euroopan kansoille – ja julistamaan sitä yhdessä. Uskomme ja koemme jo nyt tämän hyvän sanoman julistamisen (kerygma) voimallisena merkkinä ja lähteenä ykseydellemme, joka on aina Jumalan lahja.”
Tomi Karttunen
TT dosentti
SEN:n hallituksen jäsen