…Jeesukseen Kristukseen…
…joka meidän ihmisten
ja meidän pelastuksemme tähden astui alas taivaista,
tuli lihaksi Pyhästä Hengestä ja neitsyt Mariasta
ja syntyi ihmiseksi…
Olen kahden kristillisen kirkon jäsen – luterilaisen ja anglikaanisen. Tämän, tavallaan ekumeenisesti oudonkin, tilanteen mahdollistaa Porvoon yhteinen julkilausuma, yhteyssopimus Pohjois-Eurooppalaisten luterilaisten ja anglikaanisten kirkkojen välillä. Minut on kastettu luterilaisessa kirkossa ja olen kasvanut sen piirissä. Teologian opiskeluiden aikaan opin tuntemaan anglikaanisuutta ja koin vahvaa yhteyttä anglikaaniseen ajatteluun ja elämään. Niin, että vuosia myöhemmin halusin liittyä myös kirkon jäseneksi. Ilokseni minun ei silti tarvinnut erota luterilaisesta kirkosta. Saatoin jatkaa luterilaisena ja silti identifioitua myös anglikaaniksi, jollain tavoin ”sekoittamatta, muuttamatta, jakamatta ja erottamatta” (Jos hiukan leikkisä vertaus sallitaan).
Yksi piirteistä, joka minua anglikaanisuudessa erityisesti viehätti, oli vahva Jumalan ihmiseksi tulon korostus. Tämä näkyi sekä teologiassa että liturgiassa tavalla, jota en ollut muualla kohdannut. En väitä, että kyse olisi anglikaanisuudessa jotenkin muihin verrattuna ainutlaatuinen piirre. Ihmiseksi tulo, inkarnaatio, on tietenkin osa kaikkien kristillisten kirkkojen teologiaa ja uskontunnustuksia. Minun kokemusmaailmassani anglikaanisuus kuitenkin avasi asiaa uudella tavalla. Jumalan syntyminen osaksi luomakuntaansa ikään kuin pyhitti – sakramentalisoi – maailmaa tavalla, jossa Jumalan pyhyys on konkreettisesti läsnä myös tässä maailmassa. Ymmärrykseni sakramenteista – varsinkin ehtoollisesta – vahvistui ja kokemukseni Jumalan pyhyyden läsnäolosta kasvoi. Lihaksitulossa kaikkivaltiaan Jumalan ja luomansa maailman ero liukeni. Kuvaamaton Jumala sai ihmiskasvot ja tuli uudella tavalla samaistuttavaksi, inhimilliseksi. Tämän auettua inkarnaatio ei ollut minulle enää vain ylösnousemuksen looginen edellytys, vaan myös itsessään teologisesti merkityksellinen. Joulu ja pääsiäinen ovat yhtä, mutta molemmilla on myös oma erityinen asemansa kristillisen uskon kokonaisuudessa. Toinen ei ole suurempi toista.
Muistan kuinka olin avustajana anglikaanisen seurakunnan jouluyön messussa ja harjoittelimme polvistumaan lausuessamme inkarnaatiosta kertovia sanoja. Jotenkin tuohon hetkeen muistoissani kulminoituu identiteettini anglikaanina. Inkarnaation korostus, liturgian ja uskon saumaton yhteys sekä kehollinenkin ilmaus olivat jollain tavalla uutta ja samaan aikaan niin kotoisaa ja luontevaa.
Minä uskon, ettei Jeesuksen syntymän jälkeen tuonpuoleisen ja tämänpuoleisen rajaa tarvitse piirtää paksulla tussilla. Kevyet, hennot siveltimen vedot riittävät.
Teksti: Rev. Miika Ahola, Anglican Church in Finland, Suomen Ekumeenisen Neuvoston hallituksen jäsen.