Hengellinen aineisto

Jesaja 26:12-14, 19
Herra, sinä valmistat meille rauhan. Myös se on sinun tekoasi, niin kuin kaikki mitä me olemme saaneet aikaan. Herra, meidän Jumalamme, meitä ovat vallinneet toiset herrat, et sinä. Nyt vain sinun nimesi on huulillamme. He ovat kuolleet, eivät herää eloon, nuo mahtajat eivät nouse manalta, sillä sinä olet vaatinut heidät tilille ja tuhonnut heidät ja pyyhkinyt pois heidän muistonsa.
Mutta sinun kuolleesi heräävät eloon, heidän ruumiinsa nousevat ylös. Tomuun vaipuneet, herätkää ja riemuitkaa! Sinun kimaltava aamukasteesi virvoittaa maan, ja niin maa palauttaa kuolleet elämään.

Kolossalaiskirje 3:9-15
Älkää valehdelko toisillenne. Olettehan riisuneet yltänne vanhan minänne kaikkine tekoineen ja pukeutuneet uuteen, joka jatkuvasti uudistuu oppiakseen yhä paremmin tuntemaan Luojansa ja tullakseen hänen kaltaisekseen. Silloin ei ole enää kreikkalaista eikä juutalaista, ei ympärileikattua eikä ympärileikkaamatonta, ei barbaaria, skyyttalaista, orjaa eikä vapaata, vaan Kristus on kaikki, hän on kaikissa. Te, jotka olette Jumalan valittuja, pyhiä ja hänelle rakkaita, pukeutukaa siis sydämelliseen armahtavaisuuteen, ystävällisyyteen, nöyryyteen, lempeyteen ja kärsivällisyyteen. Pitäkää huolta, että tulette toimeen keskenänne, antakaa anteeksi toisillenne, vaikka teillä olisikin moittimisen aihetta. Niin kuin Herra on antanut teille anteeksi, niin antakaa tekin. Mutta kaiken kruunuksi tulkoon rakkaus, sillä se tekee kaiken täydelliseksi. Vallitkoon teidän sydämissänne Kristuksen rauha, johon teidät on yhden ja saman ruumiin jäseninä kutsuttu. Olkaa myös kiitollisia. 

Johannes 14:27-31
»Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon. Kuulittehan, mitä sanoin: minä menen pois, mutta tulen taas teidän luoksenne. Jos rakastaisitte minua, te iloitsisitte siitä, että minä menen Isän luo, sillä Isä on minua suurempi. Olen puhunut tästä jo nyt, jotta te uskoisitte, kun se tapahtuu. Paljon en kanssanne enää puhu, sillä tämän maailman ruhtinas on jo tulossa. Mitään valtaa ei hänellä minuun ole, mutta tämän täytyy tapahtua, jotta maailma tietäisi, että minä rakastan Isää ja teen niin kuin Isä on minun käskenyt tehdä. Nouskaa, me lähdemme täältä!»

www.raamattu.fi

Fransiskaaninen kolmas sääntökunta Suomessa ja Katri Kuusikallio on kirjoittanut muotoillut fransiskaanisen paljasjalkamessun Vastuuviikon käyttöön. Messukaavan löydät tästä: Fransiskaaninen paljasjalkamessu (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.).

Tässä harjoituksessa kietoutuvat yhteen rukoushetken ja hengellisen harjoituksen elementit. Harjoituksen juuret ovat ignatiaanisessa retriitissä. Harjoituksen on Vastuuviikolle 2025 tehnyt Juha Tanska ja Susanna Erätuli Hiljaisuuden Ystävät ry:stä.

Hengellinen harjoitus kadulla
 
Harjoitus alkaa sisätiloissa, esimerkiksi kirkossa tai kappelissa. Harjoituksen alussa asetutaan esimerkiksi puolikaareen alttarin äärelle.
 
1. Virsi tai hengellinen laulu
 
2. Rukous.
Kristus, sinä olet kutsunut meidät elämään yhteydessä toisiin, ja vapauttanut meidät rakastamaan. Jotta Isäsi tahto maailmassa tapahtuisi, anna meille rohkeus puolustaa sorrettuja, antaa ääni äänettömille ja kuulla maan hiljaisten sanat. Auta meitä tunnistamaan läsnäolosi köyhissä ja yksinäisissä, sinä Ylösnoussut.
 
3. Evankeliumi (esim. Matt. 6:16-18)
Jeesus sanoo: ”Kun paastoatte, älkää olko synkän näköisiä niin kuin tekopyhät. He muuttavat muotonsa surkeaksi, jotta kaikki varmasti huomaisivat heidän paastoavan. Totisesti: he ovat jo palkkansa saaneet. Kun sinä paastoat, voitele hiuksesi ja pese kasvosi. Silloin sinun paastoasi eivät näe ihmiset, vaan Isäsi, joka on salassa. Isäsi, joka näkee myös sen, mikä on salassa, palkitsee sinut.”
 
4. Matkaohje:
Jätä pois matkapuhelin, rahapussi, reppu ja kaikki tarpeeton. Lähde kulkemaan kaupungille kahdeksi (tai kolmeksi) tunniksi. Kulje kaipauksesi suuntaan, sinne, mikä resonoi sielussasi. Kulje avoimena mahdollisille kohtaamisille, kaikelle sille, mitä tulee vastaan. Et ole evankelioimassa tai käännyttämässä ihmisiä, vaan kuuntelemassa ja katselemassa myötätunnolla. Korkeintaan voit kysyä kerran, yhdeltä kohtaamaltasi: ”Etsin Jumalaa. Voitko auttaa minua siinä?” Mutta tämäkään ei ole välttämätöntä. On myös sallittua pitkästyä, kokea tylsistymistä, kun mitään ei tunnu tapahtuvan. Oman kokemuksen ja kaikenlaisten tunteiden myötätuntoinen kuuntelu on osa harjoitusta.
 
5. Kokoontukaa kaupungilta palattuanne jälleen alttarin äärelle. Jokainen saa kertoa vuorollaan oman kokemuksensa, tarinansa kaupungilta. Ette ole kilpailemassa kokemuksillanne. Huolehtikaa, että jokainen saa saman verran aikaa (kaikkea omalla vuorolla annettua aikaa ei tarvitse käyttää, jos kertomus on lyhyempi). Kertomuksia ei kommentoida eikä kysytä lisää.
 
6. Rukous:
Jumala, pysähdyn katselemaan kulunutta päivää. Ajattelen heitä, joita kohtasin. Ajattelen heitä, joita kaipaan. Ajattelen heitä, joiden kanssa epäonnistuin ja heitä, joista tunnen iloa ja kiitollisuutta. Rukoilen siunaustasi heille jokaiselle.

Isä meidän, joka olet taivaissa.
Pyhitetty olkoon sinun nimesi.
Tulkoon sinun valtakuntasi.
Tapahtukoon sinun tahtosi myös maan
päällä niin kuin taivaassa.
Anna meille tänä päivänä
jokapäiväinen leipämme.
Ja anna meille anteeksi velkamme
niin kuin mekin annamme anteeksi
velallisillemme.
Äläkä saata meitä kiusaukseen,
vaan päästä meidät pahasta.
Sillä sinun on valtakunta ja voima
ja kunnia iankaikkisesti.
Aamen.
 
7. Hengellinen laulu tai virsi
 
Huom! Ennen kaupungille lähtöä on syytä muistuttaa turvallisuudesta liikkuessa ja sopia mahdollisesti paikka, johon ongelmatilanteessa voi hakeutua. Myös harjoituksen ohjaaja kulkee kaupungilla. Harjoituksen löydät myös täältä (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.).

Olen vakuuttunut siitä, ettei mikään Jumalan luoma pysty erottamaan meitä hänen rakkaudestaan, joka ilmenee Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme. Siihen ei pysty kuolema eikä elämä, eivät enkelit eivätkä henkivallat, ei mikään nykyinen eikä tuleva, eivät korkeuden eivätkä syvyyden voimat, ei mikään mahti maailmassa. – Kirje roomalaisille 8:38-39

Maailmassa tapahtuu nyt paljon. Moni meistä tuntee olonsa levottomaksi. Epävarmaksi. Ehkä jopa ahdistuneeksi. Mitä on tulossa? Voivatko asiat vielä kääntyä parempaan? Onko toivolle enää tilaa?
Tämä levottomuus kumpuaa tietenkin siitä, mitä ympärillämme tapahtuu — ja ollaanpa rehellisiä: olisi melkein naiivia olla tuntematta huolta tällaisina aikoina.

Mutta minun on myös myönnettävä: tunnen sen itsekin. Pystynkö pysymään juurtuneena tässä ajassa? Pystynkö pysymään sellaisena ihmisenä, jollaiseksi haluan tulla? Joskus tunnen raskautta. Pessimismiä. Ajoittain luovutan, väsyttää, en jaksa välittää — tunnen itseni voimattomaksi. Kun viimeinen asia ennen nukahtamista on vielä yksi huolestuttava uutinen ja ensimmäinen asia aamulla on sama, ei ole ihme, että toivo tuntuu kaukaiselta.

Ja silti — juuri nyt — meitä kutsutaan olemaan kirkko. Tulevaisuudessa ihmiset kysyvät: Mitä me teimme? Mitä me sanoimme? Miten me elimme?

Vastauksemme alkaa tästä: Kirkko on toivon liike. Me kannamme toivoa levottomaan maailmaan.

Martin Luther King sanoi, että vaikeita aikoja voi kohdata kolmella tavalla: alistumalla, haaveilemalla tai taistelevalla toivolla. Alistuessamme luovutamme tulevaisuuden. Haaveillessamme pakenemme nykyhetkeä. Mutta taisteleva toivo kohtaa todellisuuden — tässä ja nyt — silmät auki ja katseen eteenpäin suunnattuna.

Emme voi odottaa, että maailma olisi täydellinen ennen kuin alamme elää. Kun pysymme avoimina elämän lahjoille — ystävyydelle ja rakkaudelle, yhteydelle Jumalaan ja lähimmäisiin, jumalanpalvelukselle ja rukoukselle, musiikille ja taiteelle, hyvälle ruoalle ja naurulle — kun odotamme hyvää ja uskallamme seistä sen puolella, mihin uskomme, silloin toivo muuttuu lahjaksi, jonka voimme vastaanottaa ja jakaa ilman että käännämme selkämme maailmalle.

Olen päättänyt muutamasta yksinkertaisesta, konkreettisesta asiasta:
• Kutsun jonkun, jota en ole nähnyt pitkään aikaan, kahville.
• Käyn useammin konserteissa, näyttelyissä ja kulttuuritapahtumissa.
• Kysyn ihmisiltä useammin, mitä heille oikeasti kuuluu.
• Luen enemmän hyviä kirjoja — ja selaan uutisia hieman vähemmän.
• Valitsen olla positiivisempi — sitkeästi, mutta toivottavasti en ärsyttävän sitkeästi.

Ne voivat tuntua pieniltä, mutta jokainen niistä on toivon teko.
Jumala rakastaa tätä maailmaa ja toimii siinä — myös epävarmoina aikoina. En usko, että Jumala ohjaa jokaista yksityiskohtaa. Tulevaisuus on avoin ja täynnä mahdollisuuksia. Mutta se ei tarkoita, että Jumala katsoisi vain kaukaa. Jumala rakastaa. Jumala kantaa. Jumala taistelee hyvän puolesta. Jumalan luova Henki inspiroi, vahvistaa ja rohkaisee.

Ja me — joka päivä, joka hetki — voimme valita hyvän. Voimme vastata Jumalan hiljaiseen kutsuun rakkauteen ja oikeudenmukaisuuteen. Mitä enemmän Jumalan hyvyys muovaa meitä, sitä enemmän meistä tulee niitä, joiksi meidät on luotu.

Toivosta kiinni pitäminen ei ole naiivia. Se on todellisuuden kohtaamista rehellisesti — ja silti uskoa siihen, että uutisvirta ei ole koko totuus.

Historia ei ole pelkkää julmuutta ja vallankäyttöä. Se on myös hyvyyttä, oikeudenmukaisuutta ja rohkeutta — ihmisiä, jotka tekevät maailmasta paremman. Toivo lopetti orjuuden. Toivo toi oikeuksia syrjityille. Toivo rakensi siltoja kansojen välille.

Se, mihin kiinnitämme huomiomme, muokkaa elämäämme. Jos keskitymme vain pahimpaan, usko tulevaisuuteen hiipuu. Kun näemme myös hyvän, kasvaa voima toimia.

Vaikka ponnistuksemme eivät näkyvästi muuttaisi maailmaa, jotain tapahtuu silti: Me muutumme. Pysymme uskollisina sille, mikä on oikein. Meistä voi tulla parempia ihmisiä kuin eilen.
Toivo on enemmän kuin tunne. Se on asenne, sitoutuminen, vastavoima pessimismille ja alistumiselle. Toivo on voima, joka voi muuttaa maailmaa.

Mutta toivo on myös lepoa. Me teemme sen, minkä voimme, parantaaksemme maailmaa — ja jätämme loput Jumalan käsiin. Meidän tarinamme ja maailman tarina kuuluvat suurempaan kertomukseen: Jumalan suureen, jatkuvaan rakkauden kertomukseen. Kertomukseen, joka ravitsee toivoa, että eräänä päivänä kaikki tulee uudeksi, hyväksi ja oikeaksi.

Tarvitsen kirkkoa nyt enemmän kuin koskaan. Sillä täällä muistutetaan minua siitä, että kuulun yhteisöön, joka uskoo elämän olevan kuolemaa vahvempi, toivon epätoivoa vahvempi ja rakkauden vihaa vahvempi. Ja tässä yhteisössä on tilaa jokaiselle.

Roomalaiskirjeessä 8 sanotaan:
Olen vakuuttunut siitä, ettei mikään – ei kuolema eikä elämä, ei mikään nykyinen eikä tuleva – pysty erottamaan meidät hänen rakkaudestaan.

Emme ole yksin. Maailma ei ole hylätty. Jumalan rakkaus pitää meitä, kantaa meitä ja muuttaa meitä. Siksi voimme sanoa — myös nyt: Me toivomme. Me taistelemme. Me elämme.
Katse eteenpäin, luottaen siihen, että elämämme ja aikamme ovat Jumalan käsissä.

Piispa Knut Refsdal,
Pohjoismaiden, Baltian maiden ja Ukrainan metodistikirkko (UMC)
Hartaus kirkonjohtajien tapaamisessa 7.10. Kristuskyrkanissa Helsingissä.

Muuan lainopettaja halusi panna Jeesuksen koetukselle. Hän kysyi: »Opettaja, mitä minun pitää tehdä, jotta saisin omakseni iankaikkisen elämän?» Jeesus sanoi hänelle: »Mitä laissa sanotaan? Mitä sinä itse sieltä luet?» Mies vastasi: »Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi ja koko sielustasi, koko voimallasi ja koko ymmärrykselläsi, ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.» Jeesus sanoi: »Oikein vastasit. Tee näin, niin saat elää.» Mies tahtoi osoittaa, että hän noudatti lakia, ja jatkoi: »Kuka sitten on minun lähimmäiseni?» Jeesus vastasi hänelle näin:
»Eräs mies oli matkalla Jerusalemista Jerikoon, kun rosvojoukko yllätti hänet. Rosvot veivät häneltä vaatteetkin päältä ja pieksivät hänet verille. Sitten he lähtivät tiehensä ja jättivät hänet henkihieveriin. Samaa tietä sattui tulemaan pappi, mutta miehen nähdessään hän väisti ja meni ohi. Samoin teki paikalle osunut leeviläinen: kun hän näki miehen, hänkin väisti ja meni ohi. »Mutta sitten tuli samaa tietä muuan samarialainen. Kun hän saapui paikalle ja näki miehen, hänen tuli tätä sääli. Hän meni miehen luo, valeli tämän haavoihin öljyä ja viiniä ja sitoi ne. Sitten hän nosti miehen juhtansa selkään, vei hänet majataloon ja piti hänestä huolta. Seuraavana aamuna hän otti kukkarostaan kaksi denaaria, antoi ne majatalon isännälle ja sanoi: ’Hoida häntä. Jos sinulle koituu enemmän kuluja, minä korvaan ne, kun tulen takaisin.’ Kuka näistä kolmesta sinun mielestäsi oli ryöstetyn miehen lähimmäinen?»
Lainopettaja vastasi: »Se, joka osoitti hänelle laupeutta.» Jeesus sanoi: »Mene ja tee sinä samoin.» – Luukas 10:25-37

Tunnemme kaikki kertomuksen laupiaasta samarialaisesta. Jeesus kertoo tämän vertauksen vastauksena kysymykseen: ”Kuka on lähimmäiseni?” Tarina osoittaa, että pahoinpidelty mies sai apua yllättävältä taholta, kun taas ne, joilta olisi voinut odottaa apua, eivät pysähtyneet auttamaan.

Mutta kertomus ei jää kiinni spekulaatioihin siitä, miksi toiset eivät auttaneet. Sen sijaan Jeesus esittää yhden ainoan kysymyksen: ”Kuka näistä kolmesta oli ryöstetyn miehen lähimmäinen?”

Tarkkaavainen lukija huomaa, että alkuperäinen kysymys ”Kuka on lähimmäiseni?” muuttuu kysymykseksi ”Kuka oli ryöstetyn miehen lähimmäinen?” Tällä tavoin Jeesus ohjaa lainoppineen pohtimaan, olisiko hän itse pysähtynyt vai kulkenut ohi.

Kertomuksen lopussa ei jää sijaa tulkinnoille. Viesti on selvä ja yksiselitteinen: meidän tulee toimia niin kuin samarialainen – osoittaa laupeutta ja myötätuntoa.

Mutta kuinka pitkälle meidän laupeutemme tulisi ulottua? Olisi inhimillistä ajatella, että autamme vain niitä, joiden kanssa olemme tekemisissä, jotka merkitsevät meille jotakin – ja joille me itse merkitsemme jotakin. Mutta huolenpito lähimmäisestä ei voi rajoittua vain omaan lähipiiriin. Tämä oivallus ei ole uusi. Jo 1600-luvulla englantilainen runoilija ja pappi John Donne kirjoitti näin: ”Yksikään ihminen ei ole saari.” Tuo lause on monelle tuttu. Mutta harvempi tuntee sen jatkoa:

”Yksikään ihminen ei ole saari, vaan jokainen on osa yhteistä mannerta. Jos meri huuhtelee mukanaan savikokkareen, käy Eurooppa sitä pienemmäksi, samoin kuin ystäviesi maatila tai oma kartanosi kärsii menetyksen palan muretessa rantakalliosta. Jokaisen ihmisen kuolema vie jotain minusta, koska minäkin olen osallinen koko ihmiskunnassa. Älä siis koskaan lähetä kysymään, kenelle kellot soivat, ne soivat sinulle.”

John Donne kirjoitti nämä sanat aikana, jota leimasivat sairaudet, kurjuus ja köyhyys. Kirkonkellot, jotka soivat kuoleman merkiksi, olivat tuolloin osa arkipäivän äänimaisemaa. Hän itse kuuli nuo kellot toipuessaan vakavasta sairaudesta Blunhamissa, Bedfordshiressä.

Tänä päivänä toisten ihmisten kärsimys ja kuolema tavoittavat meidät median välityksellä. Ne muistuttavat meitä paitsi siitä, että olemme kuolevaisia, myös siitä, että joskus me itse voimme olla avun tarpeessa.

Viime kädessä kansakunnat ja rajat ovat ihmisten luomia. Ne eivät saa estää meitä näkemästä jokaista ihmistä yhtä arvokkaana – osana yhtä ainoaa ihmiskuntaa maan päällä.

Meidän jokaisen tehtävänä on rohkeasti ja Jumalaan luottaen etsiä, kuinka voimme tänään auttaa jotakuta. Älä myöskään itse epäröi pyytää apua. Silloin annat toiselle mahdollisuuden olla sinun lähimmäisesi – ja kenties löytää elämäänsä merkityksen.

Virsi 431 Ken on mun lähimmäiseni

Ken on mun lähimmäiseni ja ketä eläissäni
myös minun tulee rakastaa kuin omaa itseäni?
Vain isäni tai äitini
tai veljeni, sisareni
tai parhain ystäväni?

Oi Herra, kaikki päällä maan loit lähimmäisiksemme,
myös kieleltään ja uskoltaan niin vieraat toisillemme.
Kun sinulta saa hoivansa
myös kaukainen maa, kansa sen,
niin ketään torju emme.

Kun kuolit kaikkein puolesta, oi Jeesus, ristin päällä,
suo meidän nähdä rakkaina myös vihamiehet täällä.
Ja alttiina suo palvella
niin omia kuin vieraita
mielellä lämpimällä.

On suurin voima rakkaus, se toimii, kestää, voittaa,
ja niin kuin päivän kirkkaus se sydämiimme koittaa.
Vaan tuomion se alla on,
ken vastuutaan ei tunnekaan,
vaan itseään vain hoitaa.

Suo kovuuteni anteeksi, oi rakas Jeesukseni,
ja armollasi uudeksi luo kylmä sydämeni.
Se lämmitä ja pehmitä,
niin avoin se taas kaikille
on lähimmäisilleni.

Eri puolilla maailmaa ihmiset käyvät illalla nukkumaan ja heräävät aamulla. Me kaikki elämme elämäämme yhdessä samassa globaalissa kylässä. Nukumme, heräämme, teemme hyviä ja huonoja valintoja, unelmoimme, rakastamme ja pelkäämme. Teemme töitä toimeentulon eteen, ponnistelemme ja edistymme tai turhaudumme ja luovutamme.

Eri puolilla maailmaa toiset kääriytyvät peiton alle turvallisin mielin ja toisten silmistä unen pyyhkii pelko tai huolet. Töitä ei ole, tulevaisuus pelottaa tai on lähdettävä pakomatkalle yönselkään.

”Kristus on niin kuin ihmisruumis, joka on yksi kokonaisuus mutta jossa on monta jäsentä; vaikka jäseniä on monta, ne kaikki yhdessä muodostavat yhden ruumiin. Meidät kaikki, olimmepa juutalaisia tai kreikkalaisia, orjia tai vapaita, on kastettu yhdeksi ruumiiksi. Yksi ja sama Henki on yhdistänyt meidät, kaikki me olemme saaneet juoda samaa Henkeä. Jos yksi jäsen kärsii, kärsivät kaikki muutkin jäsenet, ja jos yksi jäsen saa osakseen kunniaa, iloitsevat kaikki muutkin sen kanssa. ” (1. kirje korinttilaisille 12:12–13, 26)

Kenen etuoikeus on turvallisuus? Valtion kansalaisuudella joskus perustellaan oikeuksia, mutta nämä raja-aidat, oikeudet ja velvollisuudet, ovat ihmisten rakentamia.  Me olemme Kristuksen yksi ruumis, niin kauan kuin yksikin lapsi menee nukkumaan nälkäisenä, niin kauan meillä kaikilla on nälkä. Valikoimaton lähimmäisenrakkaus näkee Kristuksen kasvot jokaisessa. Oikeus toimeentuloon, koulutukseen ja rauhaan on kaikilla. Oikeus unelmoida, rakastaa, ponnistella, edistyä sekä myös turhautua ja luovuttaa, mutta niin, että toivo paremmasta näkyy horisontissa.

Jotta voin turvallisin mielin mennä nukkumaan on tarkasteltava, että päivän aikana tekemät valintani, tekoni ja sanani voimistaisivat Kristuksen ruumiin kaikkia jäseniä, ei vain minua itseäni.

Virsi ja rukous: 552 Mua siipeis suojaan kätke

Mua siipeis suojaan kätke, oi Jeesus, Herrani,
suojassas suo mun olla, jos kuinka kävisi.
Sä kaikeks tule mulle valollas, neuvoillas,
suo joka päivä elää mun yksin armostas.

Suo anteeks kaikki synnit, puhdista verelläs,
luo minuun uusi mieli, pyhitä Hengelläs.
Ja meidät suuret, pienet sun sulje suojahas,
yö rauhainen suo meille, oi Jeesus, laupias.

Veljet ja sisaret, älkää te masentuko ja lakatko tekemästä hyvää. (2. kirje tessalonikalaisille 3)

Rauha on sitä, että ihmisillä on mahdollisuus elää tavallista elämää, suunnitella tulevaisuutta, lapset voivat käydä koulua ja aikuiset käydä töissä. Rauhan sisältö on turvallinen, eletty arki – ja joskus myös juhla.

Tämän kiteytti kaksi vuotta sitten arkkipiispan neuvonantaja keskustelussa Kristillisen rauhanliikkeen kanssa; siihen viittasi aiemmin tänä vuonna sudanilainen äiti, joka oli perheineen joutunut jättämään kotinsa konfliktin tieltä; ja se on sama viesti, joka välittyy 
ihmisiltä, kun Kirkon ulkomaanapu haastatteli syyskuussa nuoria Gazassa, 
Somaliassa ja Ukrainassa.

Tällainen rauhan määritelmä tuntuu armolliselta, lähestyttävältä ja ehkäpä jopa helposti saavutettavalta. Ehkä rauhan saavuttaminen ei vaadikaan kovin merkittäviä tekoja? Eikö suhteellisen sujuva arkemme kotisuomessa todista, että maassa vallitsee rauha? Kirjeessään tessalonikalaisille apostoli Paavali kehotti Jeesuksen pikaista paluuta odottavien ihmisten lopettamaan joutilaisuuden ja muiden kustannuksella elämisen, sillä tämä aiheutti epäjärjestystä heidän yhteisössään. Se uhkasi yhteiskuntarauhaa. Paavalin viesti ”älkää 
väsykö tekemään hyvää” (2. Tess. 3:13) viittasi tarvittavaan arkiseen ahkeruuteen ja tekoihin yhteisön hyväksi. Kuten ekumeeninen vastuuviikko kaksi vuosituhatta myöhemmin, Paavalin viesti Tessalonikan uskoville oli: usko ilman tekoja on kuollut. Mutta viesti oli myös, että rauha 
ilman tekoja on kuollut. Myös sodat ja konfliktit vaativat tekoja ja polttoainetta. Ne tulevat mahdollisiksi viholliskuvien, toisen demonisoinnin ja ihmisarvon kyseenalaistamisen kautta. Jos vastapuolella ei ole ihmistä ollenkaan, ei lähimmäistä, se madaltaa kynnystä väkivallalle ja tappamiselle. Se tarkoittaa, uudet väkivaltaiset konfliktit syttyvät herkästi ja sitä, että olemassa olevia konflikteja on vaikea lopettaa.  Viime vuodet ovat surullisesti todistaneet tämän todeksi Lähi-idässä ja Ukrainassa. Viha ja kauna muodostavat itseään ruokkivan, syvenevän kehän, josta ei näy ulospääsyä.

Anteeksianto rauhan rakentamisen työkaluna

Mutta meillä kristityillä on käytössämme poikkeuksellisen vahva ja toimiva työkalu, jolla pystytään puuttumaan vihollisuuksien juurisyihin kaikkialla. Työkalu, jolla rakennetaan luottamusta ja tulevaisuutta. Se on työkalu, jota ei ole helppo käyttää mutta kun sitä käytetään, on se verrattoman tehokas. Se on työkalu, jonka Herramme Kristus on meille 
kaikille antanut. Tämä työkalu on anteeksianto.

Kirjailija Tommy Hellsten on todennut, että anteeksianto on toisen ihmisarvon palauttamista. Juuri tästä on kysymys rauhan- ja sovinnon ensimmäisissä askelissa.  Ja tästä on kyse, kun rakennamme oman yhteiskuntamme rauhaa ja vakautta – turvallista arkea. Kun onnistumme palauttamaan niiden ihmisarvon, jolta se on viety, me palautamme lähimmäisen.

Pax Christi (2025)

Me tulemme luoksesi Jumala, Luojamme.
Sinä olet elämän, kauneuden ja voiman lähde.
Poikasi Jeesus on uskon, toivon ja rakkauden tie.
Henkesi on rakkauden tuli, viisauden kirjasin, ykseyden side.
Sinä kutsut meitä kaikkina aikoina olemaan autuuden ihmisiä,
rauhan, rakkauden ja anteeksiannon todistajia.
Sinä kutsut meitä nyt, kun sota ja huhupuheet sodasta
painavat raskaasti ihmisiä Ukrainassa, Lähi-idässä jaa muualla maailmassa.
Kärsimys ja väkivalta on murtanut jo heidän elämänsä.
Me uudistamme kutsusi vastaanottamisen.
Me lupaamme
tuoda evankeliumin valoa pimeydessä eläville,
tuoda evankeliumin toivoa hädässä eläville,
tuoda hoitavaa evankeliumia yksinäisille,
vähäosaisille ja syrjäytyneille,
ja tuoda evankeliumin rauhaa jaettuun, eripuraiseen maailmaan.

Aamen.

Jussi Ojala, puheenjohtaja
Suomen Kristillinen Rauhanliike

Yksi varhaisimmista esikuvistani oli pohjanmaalainen kätilö, joka teki koko työuransa Keski-Afrikassa. Hän vastasi äitiysneuvolatoiminnasta, opetti terveydenhoitoa ja vastasyntyneiden hoitoa.
Vasta paljon myöhemmin aloin ymmärtää, että se, mitä Valdine Renlund teki, oli tapa luoda tulevaisuudenuskoa, turvallisuutta ja yhteisöllisyyttä pienessä afrikkalaisessa kylässä. Tänään, monien vuosien jälkeen, tajuan, että hänen työnsä Nyantangan klinikalla Ruandassa oli osa jatkuvaa rauhantyötä – sellaista, johon me kaikki olemme kutsuttuja osallistumaan.

Monet meistä ajattelevat, että rauhantyöhön osallistuminen edellyttää erityistä pätevyyttä. Näin ei ole. Me emme tarvitse pääsylippua emmekä erityiskoulutusta. Ainoa pätevyys, jota tarvitsemme, on se, joka meillä jo on. Me olemme ihmisiä.

Toinen yleinen väärinkäsitys on, että vain tietynlainen työ tai tietyt tehtävät lasketaan rauhantyöksi. Näinkään ei ole. Kaikki eivät tietenkään ole kutsuttuja työskentelemään kaikkein köyhimpien parissa suurkaupunkien slummeissa, kuten Äiti Teresa, tai johtamaan kansainvälisiä rauhanhankkeita, kuten Martti Ahtisaari. Kukaan muu ei myöskään olisi voinut johtaa Etelä-Afrikan totuus- ja sovintokomissiota kuten piispa Desmond Tutu. Mutta työtä on aina tehtävänä – juuri siellä, missä olemme.

Osallistuaksemme Jumalan rauhantyöhön maan päällä meidän tarvitsee vain ymmärtää, että kuulumme samaan ihmisyyteen, olemme osa yhtä ja samaa perhettä. Kansallisuudesta, ihonväristä, yhteiskunnallisesta asemasta, sukupuolesta, ammatista, tulotasosta tai uskonnosta riippumatta. Me kuulumme toisillemme. Me kannamme vastuuta toisistamme ja olemme kaikki vastuussa toisillemme.

Nasaretin Jeesus sanoo, että ne, jotka rakentavat rauhaa ja totuutta, ovat Jumalan lapsia. Mutta totuudessa pysyminen on nykyään yhä vaikeampaa, vaikka aikomuksemme olisivat hyvät. Me altistumme yhä useammin väärälle tiedolle ja harhaanjohtaville valheille sosiaalisessa mediassa – ja toisinaan levitämme niitä eteenpäin miettimättä tai tarkistamatta, ovatko ne totta.

Rauhantyötä voi tänä päivänä olla sekin, että jättää tekemättä asioita, jotka vahingoittavat totuutta ja rikkovat luottamusta. Työskentely mielipiteiden polarisoitumista ja radikalisoitumista vastaan on ehkä aikamme haastavin rauhanprojekti. Raamattu kehottaa meitä olemaan lakkauttamatta hyvän puhumista toisistamme ja jatkamaan hyvän tekemistä lähimmäisillemme, vaikka kohtaisimme vastoinkäymisiä. Jeesuksen sanoma keskittyy rakkauteen, hyvyyteen ja oikeudenmukaisuuteen kaikissa muodoissaan ja väreissään.

Mutta palataanpa Valdine Renlundiin, joka eli maailmassa ilman sosiaalista mediaa – aikana, jolloin tiedonkulku oli hitaampaa, mutta usein luotettavampaa. Mitä hän voisi opettaa minulle ja meille tänään?

Ole uskollinen kutsumuksellesi, hän sanoisi varmasti. Ole rehellinen itsellesi, puhu totta. Kunnioita muita. Ongelmat ovat sitä varten, että ne ratkaistaan. Keskity olennaiseen. Älä kiirehdi – Jumalallakaan ei ole kiire. Älä yritä pelastaa koko maailmaa. Tee se, minkä voit, siellä missä olet, niin kauan kuin jaksat. Jatka uskomista ja toivomista. Anna turhautumisen tulla, mutta älä luovuta. Usko hyvään ja luota Jumalaan.

En tiedä, rukoiliko Valdine Renlund Franciscuksen rukousta, mutta uskon, että hän olisi yhtynyt näihin sanoihin:

Herra,
tee minusta rauhasi välikappale.
Auta minua viemään rakkautta sinne, missä viha kasvaa,
uskoa sinne, missä epäilys hallitsee,
toivoa sinne, missä epätoivo vallitsee.
Auta minua antamaan anteeksi
siellä, missä on vääryyttä,
luomaan yksimielisyyttä sinne, missä erimielisyys jakaa,
levittämään valoa sinne, missä pimeys painaa,
tuomaan iloa sinne, missä suru asuu.

Mestari, auta minua etsimään
ei niinkään sitä, että minua lohdutetaan, vaan että minä lohdutan,
ei niinkään sitä, että minua ymmärretään, vaan että minä ymmärrän,
ei niinkään sitä, että minua rakastetaan, vaan että minä rakastan.
Sillä antamalla me saamme,
anteeksi antamalla me saamme anteeksi,
ja kadottamalla elämämme me löydämme sen.
Kuoleman kautta me nousemme
ikuiseen elämään.

Kirkkojen yhteinen ihmisoikeus- ja vastuukampanja, Ekumeeninen vastuuviikko, järjestetään 19.–26. lokakuuta 2025. Vuoden teemana on ”Usko ilman tekoja on kuollut”, ja kampanja haluaa inspiroida meitä kaikkia elämään todeksi uskoamme arjessa – sekä pienin että suurin hyvin teoin.

Teema nousee Uuden testamentin Jaakobin kirjeestä, jossa meitä muistutetaan siitä, että teot ovat uskon näkyvä ilmentymä. Kirjoittaja kehottaa meitä näkemään ympärillämme heikoimmat ja osoittamaan Jumalan rakkautta ja huolenpitoa konkreettisilla teoilla.
Vastuuviikko haastaa kaikkia kristittyjä tekemään hyvää ympäri vuoden – mutta erityisesti kampanjaviikon aikana. Hyvän tekeminen voi tarkoittaa yhden ihmisen tai ryhmän elämän parantamista, toisten siunaamista ja siten yhdessä luomaan inhimillisempi Suomi – ja parempi maailma kaikille. Tämän hyvän tekeminen voi olla kaikkea käytännön teoista sanoihin, ja ajatuksiin.

Myönnän, ettei Jaakobin kirje ole ainoa innoituksen lähde ajatukselle hyvistä teoista ja konkreettisesta toiminnasta. Olen yhä syvästi vaikuttunut ja koskettunut vuoden 2000 elokuvasta Pay It Forward (Anna hyvän kiertää). Elokuvassa yksitoistavuotias Trevor McKinney asuu yksinhuoltajaäitinsä Arlenen kanssa Las Vegasissa. Kun hänen yhteiskuntaopin opettajansa Eugene antaa luokalle tehtäväksi keksiä idea, joka voisi muuttaa maailmaa paremmaksi, Trevor saa ajatuksen hyvän kierrättämisestä – että jokainen tekisi kolme suurta hyvää tekoa ja pyytäisi jokaista autettua tekemään samoin kolmelle muulle.

Trevor auttaa koditonta miestä, yrittää saattaa äitinsä yhteen vakavasti palovammoja saaneen opettajansa kanssa ja haluaa suojella kiusattua luokkatoveriaan. Kaikki ei mene suunnitelmien mukaan, mutta hänen tekonsa alkavat muuttaa ihmisiä ja ympäristöä hänen ympärillään. Trevor menettää traagisesti henkensä puolustaessaan ystäväänsä, mutta hänen ideansa leviää ympäri maata, ja tuhannet ihmiset kokoontuvat kunnioittamaan poikaa, jonka yksinkertainen ajatus innoitti kokonaisen hyvyyden liikkeen.

Toinen raamatunkohta, joka haastaa lukijansa, löytyy Matteuksen evankeliumista 25:35–40:
“Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa,
minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa,
minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne,
minä olin alaston, ja te vaatetitte minut,
minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa,
minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.”
“Silloin vanhurskaat kysyvät: ‘Herra, milloin me näimme sinut nälkäisenä ja annoimme sinulle ruokaa tai janoisena ja annoimme juotavaa? Milloin näimme sinut kodittomana ja otimme sinut luoksemme tai alastomana ja vaatetimme sinut? Milloin näimme sinut sairaana tai vankilassa ja kävimme luonasi?’
Kuningas vastaa heille: ‘Totisesti: kaiken, minkä olette tehneet yhdelle näistä vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.’”

Tässä tekstissä Jeesus samaistuu nälkäisiin, janoisiin, muukalaisiin, alastomiin, sairaisiin ja vangittuihin. Näiden palveleminen on Kristuksen palvelemista. Metodismin perustaja John Wesley otti tämän erittäin vakavasti. Hänelle usko ja rakkaus Jumalaan olivat erottamattomasti yhteydessä tekoihin lähimmäisen hyväksi – erityisesti syrjäytettyjen puolesta.

Wesley painotti, että metodistien ei tulisi ainoastaan julistaa evankeliumia, vaan myös käytännössä lievittää kärsimystä: vierailla sairaiden luona, tukea köyhiä, opettaa lapsia, toimia oikeudenmukaisuuden puolesta ja vastustaa epäoikeudenmukaisia yhteiskuntarakenteita. Hän näki diakonisen työn luonnollisena seurauksena pyhityksestä ja varoitti uskosta, jota ei toteuteta konkreettisessa rakkaudessa.

Syrjäytettyjen auttaminen ei siis ollut vapaaehtoista hyväntekeväisyyttä, vaan osa metodistin kutsumusta seurata Jeesusta. Jokaisen, joka halusi kuulua metodistiseen liikkeeseen, tuli osallistua vapaaehtoistyöhön yhteiskunnan heikoimmissa ryhmissä – lastenkodeissa, sairaaloissa, vankiloissa ja muissa laitoksissa, joissa teollistumisen seuraukset näkyivät erityisen selvästi.

Wesley myös ymmärsi, että tietyt ihmisryhmät olivat joutuneet syrjään epäoikeudenmukaisten yhteiskuntarakenteiden vuoksi. Siksi metodistien tuli pyrkiä myös muuttamaan näitä rakenteita. Monet brittiläiset metodistit osallistuivatkin työhön orjakaupan lopettamiseen, ja Pohjois-Amerikassa monet kotirouvat kulkivat ovelta ovelle edistämässä raittiutta, jotta miehet eivät joisi perheen elantoa ja jättäisi perheitään köyhyyteen ja nälkään. He kieltäytyivät olemasta passiivisia sivustakatsojia ja tarttuivat niihin epäkohtiin, jotka he näkivät ympärillään heikentämässä ja tuhoamassa yksilöiden elämää – yksilöiden, joita jokainen pidettiin Jumalan rakastamina ja Hänen kuvakseen luotuina. Näiden pienten yksittäisten tekojen vaikutukset olivat syvällisiä sekä yksilöiden että yhteisöjen elämässä.

Korkeiden tavoitteiden asettaminen voi tuntua pelottavalta. Mutta ehkä vähempikin riittää? Ehkä maailman tekeminen paremmaksi paikaksi ei lopulta ole niin vaikeaa. Ehkä juuri konkreettiset hyvyyden teot ovat sitä, mitä tämä aika eniten tarvitsee. On helppo musertua jatkuvasta sotien, kaaoksen, kärsimyksen ja muun negatiivisuuden virrasta, joka tulvii ylitsemme eri kanavien kautta. Silloin voi tuntua, ettei mihinkään voi enää vaikuttaa. Mutta se ei pidä paikkaansa. Meillä on mahdollisuus valita, mitä tietoa otamme vastaan. Me voimme valita keskittyä kaikkeen hyvään, joka meitä ympäröi – perheeseen, ystäviin, luontoon, kulttuuriin, taiteeseen, uskoon. Ja meillä on mahdollisuus antaa eteenpäin kaikkea sitä hyvää, mitä olemme itse saaneet, ja siunata toista ihmistä. Vähän vähemmän puhetta, vähän enemmän tekoja, vähän enemmän konkretiaa. Ehkä silloin voimme nostaa tämän ”maailman onnellisimman kansan” aivan uudelle tasolle.

Rukous

Oi Jumala, sinä olet hyvä ja teet hyvää. Sinä osoitat armoasi kaikille ihmisille, jotka ovat sinun kättesi työtä, jotka kantavat sinun kuvaasi ja ovat siksi kykeneviä tuntemaan ja rakastamaan sinua ikuisesti.

Anna, Herra, etten sulkisi rakkauteni ulkopuolelle ketään, joka on sinun laupeutesi kohteena, vaan että voisin kohdata jokaisen lähimmäiseni sillä lempeällä rakkaudella, joka kuuluu sinun palvelijoillesi ja lapsillesi.

Sinä olet tahtonut tämän olevan merkkinä rakkaudestani sinua kohtaan: älköön mikään kiusaus saattako minua kiittämättömäksi tai riistäkö minulta armoasi, joka on elämääkin parempi. Anna minulle armo tukea kaikkia veljiäni ja sisariani rukouksin, silloin kun en voi heitä käytännössä auttaa. Tee minut halukkaaksi tarttumaan jokaiseen tilaisuuteen edistää heidän hyvinvointiaan – auttamalla tarvitsevia, puolustamalla sorrettuja, opettamalla tietämättömiä, vahvistamalla horjuvia, rohkaisemalla hyviä ja ojentamalla pahoja.
– John Wesley

Sarah Tiainen
Vastuuviikon koordinaattori

Alkuperäinen rukous kokonaisuudessaan löytyy tältä (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.)verkkosivustolta, osasta Prayers for the morning – Intercession.