Hengellinen aineisto

Ekumeenisen vastuuviikon raamatuntekstit ovat toisen kansallisen rukouspäivän teksteistä 24.10.2026 (Rauhan, ihmisoikeuksien ja kansainvälisen vastuun
rukouspäivä)

Psalmi 146:6-9

₆Herra on tehnyt taivaan ja maan ja meren ja kaiken mitä niissä on. Herra on iäti uskollinen.
₇Herra hankkii oikeutta sorretuille, nälkäisille hän antaa leipää. Herra päästää vangitut kahleista, ₈hän antaa sokeille näön ja nostaa maahan painetut jaloilleen. Herra rakastaa oikeamielisiä,
₉hän suojelee muukalaisia ja tukee leskiä ja orpoja, mutta jumalattomien tien hän tekee mutkaiseksi.

Jaakob 2:1-9

₁Veljeni, te jotka uskotte meidän Herraamme Jeesukseen Kristukseen, kirkkauden Herraan, älkää erotelko ihmisiä. ₂Jos teidän kokoukseenne tulee mies, jolla on kultasormus sormessaan ja hieno puku yllään, sekä samalla kertaa köyhä nuhruisissa vaatteissaan, ₃niin ettekö vain osoitakin huomiotanne tuolle hienosti pukeutuneelle ja sano hänelle: »Istu tähän, tässä on hyvä paikka»? Köyhälle te sen sijaan sanotte: »Seiso sinä tuossa», tai: »Istu tähän lattialle jalkojeni viereen.» ₄Ettekö te silloin syyllisty erotteluun omassa keskuudessanne? Eikö teistä ole tullut tuomareita, jotka tuomitsevat väärin perustein?
₅Kuulkaa, rakkaat veljeni! Onhan Jumala valinnut juuri maailman silmissä köyhät olemaan uskossa rikkaat ja perimään valtakunnan, jonka Jumala on luvannut häntä rakastaville. ₆Mutta te häpäisette köyhän. Eivätkö juuri rikkaat sorra teitä ja raahaa teitä oikeuden eteen? ₇Eivätkö juuri he herjaa sitä jaloa nimeä, joka on lausuttu teidän ylitsenne?
₈Jos te noudatatte lain kuningaskäskyä niin kuin se Raamatussa on: »Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi», te teette oikein. ₉Mutta jos te erottelette ihmisiä, te teette syntiä, ja laki osoittaa teidät rikkojiksi.

Luukas 6:31-36

₃₁»Niin kuin te tahdotte ihmisten tekevän teille, niin tehkää te heille. ₃₂Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, mitä kiitettävää siinä on? Syntisetkin rakastavat niitä, joilta itse saavat rakkautta. ₃₃Jos te teette hyvää niille, jotka tekevät hyvää teille, mitä kiitettävää siinä on? Syntisetkin tekevät niin. ₃₄Ja jos te lainaatte niille, joiden uskotte maksavan takaisin, mitä kiitettävää siinä on? Syntisetkin lainaavat toisilleen, kun tietävät saavansa takaisin saman verran. ₃₅Ei, rakastakaa vihamiehiänne, tehkää hyvää ja lainatkaa, vaikka ette uskoisikaan saavanne takaisin. Silloin teidän palkkanne on suuri ja te olette Korkeimman lapsia, sillä hän on hyvä kiittämättömille ja pahoille.₃₆»Olkaa valmiit armahtamaan, niin kuin teidän Isännekin armahtaa.

www.raamattu.fi

Raamatunkohta
Sananlaskujen kirja 31:8
”Avaa suusi mykän hyväksi, oikeuden hankkimiseksi kaikille sortuville.”

Rukous
Kaltaises Jeesus, tahtoisin olla ain,
sinua kirkastain kaikissa vaiheissain.
Kaltaises Jeesus tahtoisin olla ain.
On Henki auttajain, sua kirkastain.
(”To Be Like Jesus”, san. John Gowans, säv. John Larsson)

Haratus: Aukaise silmämme – näe ihminen
Vuosia sitten, kello yhdeksältä aamulla, istuin arkipäivänä täyteen ahdetussa paikallisliikenteen linja-autossa. Kyydissä oli oletettavasti töihin ja kouluun menijöitä. Osa matkustajista oli mahdollisesti menossa kaupungin keskustaan asioille, ja penkeillä istui joukko päiväkotilapsia, jotka menivät uimakouluun. Näin muistelen. Linja-auton keskikäytävä oli täynnä seisovia matkustajia, ja lastenrattaitakin oli kyydissä kaksi.

Talviset lumivallit olivat korkeita teiden vierustoilla. Linja-auto ajoi tasaisesti, ja edessä näkyi seuraava pysäkki. Kukaan matkustajista ei ollut painanut stop-painiketta, joten kuljettajan ei tarvinnut koukata pysäkin kautta jo kyydissä olevien vuoksi. Pysäkillä seisoi kuitenkin nuori äiti lastenrattaiden kanssa. Kaikkien hämmästykseksi kuljettaja jatkoi tasaista ajoa poikkeamatta pysäkille. Aivan varmasti kuljettaja näki pysäkillä olijan, sillä nuori äiti viittilöi kädellään merkiksi linja-autolle. Auto oli kuitenkin jo täynnä matkustajia, eikä äidille ja lastenrattaille ollut tilaa.

Minä seurasin katseellani pysäkille jäänyttä äitiä. Hänen pettymyksensä linja-auton ohiajon vuoksi oli niin suuri, että hän heittäytyi hankeen ja sai siinä kunnon ”itkupotkuraivarin”. Muutama toinenkin matkustaja huomasi tämän episodin. Me katsoimme reaktiota, jota kenties öitä valvonut, yksinäinen, ahdistunut, päivän aikataulusta myöhässä ollut äiti kävi läpi sisäisen tunteen pakottamana. Me näimme hänet, mutta emme voineet tehdä tilanteelle mitään.

Tilanteet, joissa olemme tai joihin joudumme, eivät aina ole itse valitsemiamme. Tai ehkä olemme itse tehneet valinnan, mutta se on voinut pohjautua valheellisiin lupauksiin. Myös tilanteet voivat muuttua matkan varrella, kuten kertomuksen äidille: hän oli kyllä oikeaan aikaan oikeassa paikassa, mutta tilanne muuttui. Tästä syystä hän saattoi jäädä pulaan. Äiti joutui tekemään uuden suunnitelman jatkaakseen matkaa.

Pelastusarmeijassa vietetään joka vuosi syyskuun neljäntenä sunnuntaina rukouspäivää ihmiskaupan uhrien puolesta. Tämän vuoden otsikko on ”Aukaise silmämme!” Näkeminen vaatii silmien aukaisemista. Jos katsomme ympärillemme, voimme nähdä heikompiosaisia ja pulaan joutuneita. Mihin suuntaan sinä kristittynä katsot? Pidätkö silmäsi auki, mutta käännät katseesi pois, kun näet jotain, mitä et haluaisi nähdä? Pelkäätkö kenties nähdä asioita, joihin sinun tulisi reagoida? Mihin suuntaan katsot sen jälkeen, kun näet hyväksikäyttöä ja alistamista? Työpaikalla, vapaa-aikana, kotona.

”Avaa suusi mykän hyväksi, oikeuden hankkimiseksi kaikille sortuville.” Tämä kannustava kehotus löytyy Sananlaskujen kirjasta (31:8). Uhrin näkeminen ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta puhuminen uhrin vuoksi voivat tuntua vaikeilta. Usein oikeuden hankkimiseen tarvitaan oikeanlaista tietoa, ja sitä meillä ei aina ole. Ja kuten alkukertomuksen äidin kohdalla: me näimme, mutta emme voineet auttaa häntä.

Erään tuttavani kirjoitus sosiaalisen median kanavalla alkoi näin: ”Ihmiset, jotka ovat matkustaneet paljon, tuomitsevat toisia vähemmän kuin muut.” Tämä on varmasti totta. Heidän silmänsä ovat auenneet. He ovat pitäneet silmänsä auki. He näkevät ihmisen! Nyt en puhu siitä, että he näkevät, miltä ihminen ulkoisesti näyttää tai miten hän toimii, vaan he ovat alkaneet nähdä ihmisen, hänen todellisen minänsä, hänen sisimpänsä. Kaikki muu on muuttunut toisarvoiseksi.

Maailma on täynnä erilaisia ihmisiä erilaisine tapoineen, erilaisissa elämäntilanteissa. Kuten mekin olemme – erilaisia ihmisiä – sinä ja minä – täällä maailmassa! Ole rohkea, kohtaa ihminen, hymyile hänelle, ole läsnä, anna empatiaa sitä tarvitsevalle, kuule hänen asiansa. Seiso rinnalla! Pysäkille jäänyt äiti olisi tarvinnut jonkun, joka olisi ollut paikalla, nähnyt hänet ja tämän johdosta ollut läsnä, käytettävissä, osoittamassa lämpimällä katseella ymmärtävänsä äitiä. Alistetut ja sorretut tarvitsevat ihmisiä, jotka näkevät heidät ja kohtaavat heidät empaattisesti, ihmisinä. Jeesus näki ihmisen, oli hän sitten esim. ryöväri omasta tahdostaan tai olosuhteiden pakosta. Näiden ihmisten teoista huolimatta Jeesus näki heidät! Laulaessani: ”Kaltaises Jeesus, tahtoisin olla ain”, tarkoitanko omalla kohdallani tätä? Uskaltaisinko edes hieman olla Jeesuksen kaltainen?
Onneksi ME, sinä ja minä, olemme täällä! Uskalletaan yhdessä – nähdä ihminen.

Aamen.

Raamatunkohdat
”Alistukaa toistenne tahtoon Kristusta kunnioittaen.” (Ef. 5:21)
”Pitäkää muita itseänne arvokkaampina.” (Fil. 2:3)
”Kilpailkaa keskinäisessä kunnioituksessa.” (Room. 12:10)

Rukous
Herra Jeesus Kristus, anna minulle silmät nähdä mielipiteiden takana ihminen, jota sinä rakastat; taakkojen takana muukalainen, jonka toit ovelleni; ja erojen takana lähimmäinen, jonka pelastamiseksi sinä kuljit ylimääräisen matkan. Auta minua lempeästi siirtymään pois oman karttani keskuksesta. Kasvata minussa epäluulon sijaan uteliaisuutta, epävarmuuden sijaan avoimuutta ja sellaista rakkautta, joka ei perustu yksimielisyyteen. Opeta minua näkemään niin kuin sinä näet. Aamen.


Hartaus: Mitä tarvitaan, jotta voisimme oikeasti nähdä toisen?
Uuteen asuntoon asettuminen voi olla pitkä prosessi. Asuttuamme nykyisessä kodissamme vuosia saimme viimein koristeltua useita seiniä tauluilla ja vedoksilla. Niiden joukossa ovat Martin Waldseemüllerin Universalis Cosmographian (1507) sekä jesuiitta Matteo Riccin kuuluisan Maailman lukemattomien valtakuntien kartan, joka tunnetaan myös nimellä Kunyu Wanguo Quantu (1602), jäljennökset.

Waldseemüllerin kartta on ensimmäinen tunnettu julkaistu kartta, jossa Euroopan länsipuolelta löydettyä uutta mannerta kutsutaan nimellä ”America”. Minulle henkilökohtaisesti vaikuttavin yksityiskohta on alue, joka on merkitty nimellä ”tuntematon maa tuolla puolen” (terra ultra incognita). Seuraavan vuosisadan aikana kävi ilmi, että tämä alue käsitti maamassoja, jotka olivat paljon suurempia kuin kartassa niille varattu tila. Tänään tunnemme ne Pohjois- ja Etelä-Amerikkana.

Yksi Riccin kartan merkittävistä piirteistä sen lisäksi, että se on varhaisin kiinankielinen maailmankartta, on Kiinan sijoittaminen kartan keskelle, kuten voisi odottaa ”Keski-valtakunnalta”. Olen aina ajatellut näitä kahta karttaa oppaina ihmisten kohtaamiseen.

Terra incognita
Jokainen ihminen on kuin maa tai jopa kokonainen manner, joka on suurelta osin tutkimaton. Näemme vain sen, mikä on pinnalla. Jopa hyvien ystävien tai pitkään tuntemiemme työkavereiden kohdalla tämä on yllättävän vähän: heidän ulkoisen olemuksensa, nimensä, ammattinsa, ehkä koulutuksensa, lähtömaansa sekä muutamia yhteisiä tarinoita ja kokemuksia.
Kokeilepa tätä: ajattele kolmea sinulle läheisintä ihmistä. Jos sinun pitäisi pitää puhe heidän elämästään, kuinka paljon todella tietäisit? Kuinka monta yksityiskohtaa joutuisit tarkistamaan, kuinka monta aukkoa muiden pitäisi täyttää? Ja kuinka paljon vähemmän tiedämmekään ihmisestä, jonka tapaamme huomenna ensimmäistä kertaa työtehtävän yhteydessä, tai naapurista, joka muuttaa viereiseen asuntoon toisesta maasta?
Toisen ihmisen todellinen näkeminen edellyttää sen tunnustamista, että hänessä on aina enemmän kuin mitä me voimme nähdä tai tulemme koskaan näkemään.

Näkökulman vaihtaminen
Riccin elämä ja hänen karttansa ovat vaikuttava todistus siitä, mitä tarkoittaa näkökulman muuttaminen ja pyrkimys nähdä maailma toisen ihmisen silmin.

Kun Ricci julkaisi Kunyu Wanguo Quantun, hän oli jo omaksunut radikaalisti uuden elämäntavan, jota kutsuisimme nykyään inkulturaatioksi. Hän oli vaihtanut katolisen papin mustan kauhtanan konfutselaisen oppineen silkkisiin kaapuihin ja sitoutunut opiskelemaan kiinan kieltä tavalla, johon tuskin yksikään länsimaalainen ennen häntä oli kyennyt.

Aiemmassa yrityksessään hän oli kuitenkin laatinut perinteisemmän maailmankartan, jossa Eurooppa sijaitsi keskellä. Tämä loukkasi hänen kiinalaisia keskustelukumppaneitaan ja herätti heissä ärtymystä. Valmistellessaan karttaa, joka teki hänet kuuluisaksi, hän teki huomattavan päätöksen: siirsi oman kulttuurinsa ja maanosansa kartan keskuksesta sen reunalle ja pyrki näkemään maailman ainakin osittain niiden näkökulmasta, joita hän halusi tavoittaa.
Molemmat näkökulmat sopivat hyvin siihen, miten Paavali ensimmäisellä vuosisadalla kehottaa kristittyjä menemään pidemmälle toistensa kunnioittamisessa:

”Alistukaa toistenne tahtoon Kristusta kunnioittaen.” (Ef. 5:21)
”Pitäkää muita itseänne arvokkaampina.” (Fil. 2:3)
”Kilpailkaa keskinäisessä kunnioituksessa.” (Room. 12:10)
Aseta itsesi ”alemmaksi” ja muut ”ylemmäs” tai ”edellesi” (ὑποτασσόμενοι, ἡγούμενοι ὑπερέχοντας, προηγούμενοι).

On hienoa puhua lähimmäisen rakastamisesta tällä tavalla, mutta miten se toimii silloin, kun lähimmäinen on hyvin eri mieltä kanssamme tai toimii tavoilla, joita pidämme yllättävinä, vaikka hän olisi toinen kristitty? Voimmeko luottavaisin mielin yhtyä John Wesleyn sanoihin hänen saarnassaan Catholic Spirit (1750):

”Vaikka emme voi ajatella samalla tavalla, emmekö voisi rakastaa samalla tavalla? Emmekö voisi olla yhtä sydäntä, vaikka emme olisi samaa mieltä? Epäilemättä voimme. Tässä kaikki Jumalan lapset voivat olla yhtä näistä pienemmistä eroista huolimatta.”

Kun luen tällaisia sanoja, olivatpa ne Paavalin tai Wesleyn, huomaan yleensä olevani niistä täysin samaa mieltä. Mutta kuinka paljon vaikeampaa onkaan toteuttaa niitä käytännössä!
International Evangelical Churchissa uusia ihmisiä saapuu lähes viikoittain. Tällä hetkellä seurakunnassamme on edustettuna noin 70 kansallisuutta, kaikki suuret kirkkokunnat sekä useita pareja, joissa toinen puoliso tunnustaa toista uskontoa.

Usein on suuri lahja kuulla uuden ihmisen tarina. Mutta kuten kaikissa perheissä, jotkut jäsenet ovat toisinaan yksinkertaisesti ärsyttäviä! Jotkut perinteet tuntuvat oudoilta. Jotkut mielipiteet kummallisilta.

Sama pätee moniin hienoihin yhteyksiimme pääkaupunkiseudun kansainvälisten ja etnisten seurakuntien sekä yhteisöjen kanssa. Kun kirjoitan tätä, mieleeni tulee lukuisia hyviä ystäviä, mutta myös monia mielenkiintoisia, tai pitäisikö sanoa ärsyttäviä, kokemuksia. Tai fyysisesti haastavia tilanteita, kuten lähes kahden tunnin tanssiminen erään etnisen seurakunnan jumalanpalveluksessa. (Mainitsinko jo, etten ole hyvä tanssija?)

Olemme erilaisia, ja usein erilaisuus virkistää, rikastuttaa tai ainakin herättää uteliaisuutta. Siihen asti, kunnes erilaisuus on niin suurta, että siitä tulee jälleen, tarkoituksella samaa sanaa käyttäen, ärsyttävää.

Juuri siksi paikallinen seurakunta ja eri kirkkojen välinen läheinen yhteistyö ovat niin erinomaisia harjoituskenttiä. Missä muualla viettäisimme säännöllisesti aikaa ihmisten kanssa, joiden kanssa meillä ei ehkä ole mitään muuta yhteistä kuin usko kolmiyhteiseen Jumalaan?
Seurakunta on harjoituspaikka, hengellinen ”kuntosali”, jossa harjoitamme vieraanvaraisuuden, uteliaisuuden ja nöyryyden lihaksia ja jänteitä.

Yksi paikka, jossa tämä tapahtuu IECä enemmän kuin missään muualla, on Alpha-kurssi. Olen jo menettänyt laskun siitä, kuinka monia upeita ihmisiä ja tarinoita olen kohdannut vuosikymmenten aikana.

Voisit kuitenkin kysyä vaimoltani, kuinka monta kertaa Alpha-illan jälkeen kotiin ajaessamme olen huokaillut turhautuneena:

”Tämä ihminen on mahdoton.”
En kuitenkaan tiedä muuta tapaa kohdata omia puutteitani ja kyvyttömyyttäni ottaa vieras vastaan kuin jatkaa yrittämistä ja pyytää Jumalan Henkeä täyttämään minut yhä suuremmalla rakkaudellaan.

Ja niin tehdessäni Jumala on loputtomassa ja lempeässä armossaan johtanut minut yhä uudelleen oivaltamaan, että Kristus rakastaa aivan yhtä paljon ihmisiä, jotka eivät ole minun kaltaisiani. Samalla hän on muistuttanut minua siitä, ettei hänen kirkkonsa ole paikka, jossa kaikkien pitäisi olla minun kaltaisiani, vaan koti, jossa vieraat muuttuvat perheeksi.

Aamen.

Raamatunkohta
Johanneksen evankeliumi 14:27
”Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista, jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon.”

Rukous
Herra Jeesus Kristus, rauhan Ruhtinas,
katso armollisesti maailmaasi, joka elää pelon ja levottomuuden keskellä.
Sinä näet kansojen väliset jännitteet,
sodan uhan ja ihmisten sydämissä kasvavan epäluulon.
Sammuta viha, joka sytyttää riitoja,
ja käännä ihmisten mielet rauhan ja sovinnon tielle.
Johdata kansojen johtajia oikeuden, viisauden ja laupeuden teille,
että he etsisivät väkivallan sijasta rauhaa
ja pitäisivät jokaisen ihmisen elämää kallisarvoisena.
Varjele maailmaa sodan kauhuista,
lohduta niitä, jotka pelkäävät,
ja vahvista niitä, jotka rukoilevat rauhan puolesta.
Anna meille nöyrä sydän,
että oppisimme rakentamaan rauhaa omassa elämässämme,
perheissämme, kansojemme keskellä ja koko maailmassa.
Sillä sinä olet rauhan Jumala,
ja sinulle me ylistystä kannamme,
Isälle ja Pojalle ja Pyhälle Hengelle,
nyt ja aina ja iankaikkisesta iankaikkiseen.

Hartaus: Rauha alkaa sydämestä

Pyhittäjä Serafim Sarovilainen opettaa: ”Saavuta sisäinen rauha. Ja tuhannet ympärilläsi pelastuvat.” Kirkkoisien opetuksia on ortodoksisessa perinteessä vaalittu, ja niiden viisauksia on myös käytetty nykypäivän ongelmien ratkomiseen. Monet tämänkin päivän ongelmista juontavat juurensa samoista lähteistä kuin aikaisemminkin. Julmuuksia on tapahtunut ennenkin, mutta elämme aikaa, jolloin tuhot ovat moninkertaiset aikaisempiin nähden.

Meillä kristityillä on siis velvollisuus pyrkiä rauhaan ja vuoropuheluun. Rauha lähtee kuitenkin itsestämme, ja se vaatii meiltä muutosta, joka on proaktiivista ja tietoista rauhan valitsemista sodan sijaan, haitallisten normien ja hierarkioiden vastustamista sekä rohkeutta luopua ylpeydestä ja ennakkoluuloista.

Rauha ei ole ainoastaan sotien ja konfliktien puuttumista, vaan pyrkimystä keskinäiseen ymmärrykseen, hyväksyntään ja keskusteluun. Serafim Sarovilaisen ajatus sisäisestä rauhasta toimii muistutuksena siitä, että rauha lähtee sydämestä. Se, miten minä kohtaan toisia ihmisiä, miten minä käyttäydyn tilanteissa, miten minä rakennan yhteisymmärrystä. Miten Jumalan rauha voisi kasvaa sisimmässäni? Missä voisin rakentaa sovintoa?

Pyhittäjä Serafim eli pitkään erakossa ja valitsi hiljaisuuden ja rukouksen tien. Ei ehkä meille kaikille mahdollinen tapa toimia jokapäiväisessä elämässämme. Hiljaisuus ja rukous voivat toimia rauhan lähtökohtina, mutta niiden lisäksi tarvitaan rakkautta. Rakkaus on rakkautta Jumalaan ja hänen myötään kaikkeen luotuun. Et voi rakentaa suhdetta Jumalaan, ellet samaan aikaan rakenna suhdetta hänen luomakuntaansa sekä hänen kuvikseen luotuihin ihmisiin. Siksi emme voi hyväksyä mitään, mikä rikkoo ihmiselämää tai vahingoittaa luontoa.

Rauha perustuu pelon voittamiseen, ja se kasvaa rakkaudessa. Meidän täytyy valita toiminnassamme pelon sijaan rakkaus. Jeesuksen sanat ”Rakastakaa vihamiehiänne” (Matt. 5:44) eivät ole vain kaunis lause, vaan lähtökohta. Ne haastavat meitä näkemään toisissamme ihmisarvon myös silloin, kun kohtaamme erimielisyyttä, epäluuloja tai vastakkainasettelua. Se ei kuitenkaan tarkoita vääryyden hyväksymistä. Juuri rakkaus saa meidät puolustamaan ihmisarvoa, vastustamaan väkivaltaa ja pitämään huolta luomakunnasta.

Mitä hiljaisuus, rukous ja rakkaus voisivat olla meidän elämässämme? Hiljaisuus ei tarkoita välinpitämättömyyttä sodan tai konfliktin, ei pienen eikä suuren, edessä. Eikä kristillinen rauha tarkoita sitä, että sulkisimme silmämme kärsimykseltä tai vetäytyisimme pois vastuusta, päinvastoin. Pyhittäjä Serafim ei elänyt erakossa loppuelämäänsä, vaan hänet kutsuttiin takaisin maailmaan, ihmisten pariin, opettamaan, ja hän teki sen.

Kun valitsemme rauhan, olemme jo tunnustaneet omien tekojemme vaikutukset toisiin ihmisiin tai nähneet sodankäynnin seuraukset laaja-alaisesti. Rauha näyttäytyy silloin ainoana kestävänä tienä eteenpäin. Rauhan rakentaminen vaatii sitoutumista ja periksiantamatonta työtä, mutta sitä ei voida tehdä yksin. Meidän uskontojen edustajina ja johtajina täytyy toimia yhdessä, jotta meillä olisi paremmat mahdollisuudet onnistua. Patriarkka Bartolomeuksen sanoin: ”Jos toimimme solidaarisesti, voimme olla vakuuttuneita Jumalan läsnäolosta – Jumalan, jonka parantava armo on Kristuksen kautta aina siellä, ’missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni’ (Matt. 18:20).”
Olkaamme siis rohkeita, kun olemme kutsuttuja, kun meillä on mahdollisuus valita hyvä ja kun me voimme muuttaa maailmaa omilla teoillamme.

”Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista, jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon.” (Joh. 14:27)

Jumala ei antanut meille rauhaansa, jotta voisimme kätkeytyä siihen ja kätkeytyä maailmalta. Hän antoi rauhansa rakkauden ja toiminnan välineeksi, jotta voimme palvella hänen luotujaan.

Aamen.

Raamatunkohta
Paavalin kirje galatalaisille 3: 26-29

Te kaikki olette Jumalan lapsia, kun uskotte Kristukseen Jeesukseen. Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne. Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi. Ja jos te kerran olette Kristuksen omia, te olette Abrahamin jälkeläisiä ja saatte periä sen, mikä hänelle oli luvattu.


Rukous
Pyhä Jumala,
avaa korvamme kuulemaan hiljaisten äänet
ja silmämme näkemään ne, jotka jäävät syrjään.
Auta meitä luopumaan viholliskuvista,
rakentamaan rauhaa ja kohtelemaan jokaista ihmistä arvokkaana.
Tee meistä rauhasi välikappaleita.
Aamen.

Hartaus: Kuuletko hiljaiset äänet?

IImahälytyksen korvia viiltävä sireeni herätti minut yöllä. Sireenit huusivat, ja miesääni sanoi: Olet vaarassa, mene heti turvalliseen paikkaan. Jokainen sekunti on ratkaiseva. Toimi. Sireeni ulvoi sietämättömän kovalla äänellä, sydän hakkasi ja miesääni toisti sanoja: Olet vaarassa. Jokainen sekunti on ratkaiseva. Mene turvaan. Toimi.

Nousin kauhistuneena sängystä ja ymmärsin olevani Unkarissa, en vielä Ukrainan puolella. Olin kuitenkin laittanut koko matkareittini Ukrainassa ilmahälytyssovellukseen, ja nyt pommitettiin Kiovaa, jonne olin matkalla.

Nousin sammuttamaan sovelluksen äänen tärisevin käsin. En saanut ääntä vaimenemaan ennen kuin poistin sovelluksen kännykästä. Pystyin poistamaan hengenvaaran omasta elämästäni toisin kuin ne tuhannet, jotka juoksivat kylmänä yönä pommisuojaan. Seuraavana päivänä latasin sovelluksen uudelleen, ja ylitimme matkaseurueen kanssa pakettiautolla Unkarin ja Ukrainan rajan.
Olin Euroopan kirkkojen konferenssin delegaation matkalla Lviviin, Kiovaan ja Transkarpatiaan tapaamaan kirkkojen edustajia, tutkijoita ja ministeriöiden päättäjiä. Olen Euroopan kirkkojen konferenssin Pathways to Peace -ohjausryhmän jäsen. Ryhmämme tukee ukrainalaisia kirkkoja, uskonnonvapautta ja demokratian kehitystä sodan keskellä. Ryhmämme tärkeimpiä tavoitteita on kuulla ukrainalaisia itseään, heidän kokemuksiaan sodasta ja näkemyksiään siitä, miten voimme tukea heitä rauhan ja jälleenrakentamisen tiellä. Matkalla kysyimme heiltä, miten voimme auttaa ja mitä oikeudenmukainen rauha tarkoittaa ukrainalaisille itselleen.

Kuka antaisi vähemmistöille äänen?
Matkalla kuulimme, että ukrainalaisille on tärkeää kaikki tuki, jota osoitamme: rukous, vierellä oleminen ja se, ettei heitä unohdeta – että heidät nähdään ja kuullaan. Oikeudenmukainen rauha voi toteutua, kun uhreja itseään kuullaan. Sovinnon rakentamiseen tarvitaan kaikenikäisiä ja -taustaisia ihmisiä. On kuultava myös naisia, lapsia, vammaisia ja muita vähemmistöjä. On näyttöä siitä, että rauha on kestävämpää, kun kuullaan eri väestöryhmiä eikä vain johtajia ja enemmistöjä.
Rauhaa ei siis rakenneta vain kansainvälisissä neuvottelupöydissä vaan myös pienemmissä yhteisöissä ja kirkoissa. Sovinnon ja anteeksiannon tie on pitkä, mutta se on ainoa tie. Tässä kirkot voivat olla rauhantyön tukena. Muutos lähtee aina yksilöistä, ja siksi jokaisen äänen kuuleminen on tärkeää.

Kun itse kirjoitan analyysiä tai johtopäätöksiä jostakin tapaamisesta, mietin usein, kenen ääni tässä ei tullut kuulluksi. Kovaääniset kuullaan kyllä, mutta missä on se toinen tarina, muiden osapuolten kokemus? Ei ole kovin kristillistä lukea vain voittajien ja johtajien historiaa, koska silloin hiljainen ääni jää kuulematta.

Kenen äänen sinä haluaisit kuulla?
Galatalaiskirjeestä huomaamme, että 2000 vuotta sitten juutalaisten ja muiden kansojen välillä oli kulttuurisia, uskonnollisia ja sosiaalisia muureja. Paavalin sanat juutalaisen ja kreikkalaisen, orjan ja vapaan sekä miehen ja naisen ykseydestä Kristuksessa olivat radikaaleja tuon ajan yhteiskunnassa, jossa hierarkiat ja erottelut olivat syvälle juurtuneita. Jeesuksen esimerkki opettaa meitä kuuntelemaan niitä, joita muuten ei kuulla tai nähdä – antamaan äänen marginaalissa eläville.
Galatalaiskirjeessä korostetaan, että Kristuksessa ihmisiä erottavat rajat eivät määritä heidän arvoaan tai asemaansa Jumalan edessä. Meitä kutsutaan rakentamaan oikeudenmukaisuutta ja näkemään toinen toisemme samanarvoisina. Olemme myös riippuvaisia toisistamme. Jos kaukana on sota, sen seuraukset voivat tulla lähellekin. Siksi emme saa unohtaa kaukana eläviä ihmisiä, vaan meidän tulee auttaa heitä ja rukoilla heidän puolestaan.

Jumala toimii maailmassa ihmisten kautta. Kun annamme äänen hiljaisille ja vähemmistöille, edistämme rauhaa maailmassa. Rauhaa vahvistaa jokaisessa ihmisessä kokemus siitä, että minua kuullaan. Tähän meidät kaikki on kutsuttu omassa elämässämme eri tavoin: kuuntelemaan erilaisten ihmisten kokemuksia ja luopumaan viholliskuvista.
Rauhaan tarvitaan jokaista, myös sinua – ihan jokaista meistä!

Aamen.

Hartauteen sopiva laulu: Virsi 918: Rauhan Herra, suo rauha

Raamatunkohta

Matteuksen evankeliumi 25:40

Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.

Rukous

Kaikkivaltias Jumala, anna meille rohkeutta välittää toinen toisistamme ja siten tehdä Sinun valtakuntaasi näkyväksi kaikkialla. Anna meille vastuuntuntoa ja rohkeutta olla siten todistajiasi maailmassa. Kristuksen Herramme kautta. Aamen.

Hartaus: Kutsuttu näkemään näkymättömät

Rakkaat sisaret ja veljet Kristuksessa!

Olemme kaikki kutsutut seuraamaan Kristusta yhdessä toisistamme vastuuta kantaen. Sana vastuu on usein ihmisten mielestä aika raskas ilmaisu, sana, joka usein nivoutuu ajatuksissamme velvollisuuteen, pakkoon, johonkin, joka tuntuu painolastilta.

Maailmassa on paljon kärsimystä ja hätää. Viime vuosina ihmisten hätä sodissa ja muissa konflikteissa on tullut entistä vahvemmin jokaisen ulottuville. Samalla tavalla entistä kovemmat odotukset ja vaatimukset työelämässä, sosiaalisissa tilanteissa ja mediassa ovat monelle liian raskaita taakkoja kantaa.

Ekumeenisella vastuuviikolla voimme yrittää ottaa lähimmäisemme erityisellä tavalla huomioon, erityisesti heidät, jotka usein jäävät yksin ja syrjään, ts. joita muut eivät näe, kuten tämän vuoden viikon teema kuuluu. Jokainen ihminen on äärettömän arvokas Jumalan silmissä ja jokainen elämä on pyhää, sillä kaikki pyhyys tulee Jumalalta.

Kutsu lähimmäisyyteen ja toisen ihmisen kunnioittamiseen muistuttaa meitä ihmisen tärkeästä tehtävästä varjella luomakuntaa ja ottaa vastuuta siitä. Ne ihmiset, jotka ovat yhteiskunnassa ”näkymättömiä”, ovat juuri niitä, joissa Kristus on lähellä meitä erityisellä tavalla.

Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle. (Matt. 25:40)

Ihminen voi olla ”näkymätön” monella tavalla. Yksinäisyys ei ole vain sitä, että ei ole muita ihmisiä ympärillä. Keskellä ihmispaljoutta, hektistä elämää, jopa oman perheen ja suvun keskellä voi olla yksin. Köyhyys on samalla tavoin monitahoinen ongelma, joka saa erilaisia muotoja eri puolilla maailmaa.

Länsimaissa materiaalinen hyvinvointi kätkee sisälleen paljon henkistä ja hengellistä köyhyyttä. Kalkutan äiti Teresa muistutti usein länsimaiden sosiaalisesta ja henkisestä köyhyydestä, joka on myös yksinäisyyttä. Pienikin ele, pään pois kääntäminen, voi saada mielen synkäksi ja tunne omasta näkymättömyydestä tulee todelliseksi. Samalla tavoin pienikin ystävällinen ele, sana tai hymy voi jo pelastaa päivän. Monet pyhimykset ovat korostaneet pienten hyvien asioiden suurta merkitystä. Se, että tekee jotain täydestä sydämestä lähimmäiselleen, on samalla suuri teko Jumalalle.

Assisin pyhä Fransiskus, jonka kuolemasta tulee tänä vuonna 800 vuotta, on sanonut, että kaikkein tärkeintä on omalla elämällään ja teoillaan kertoa uskostaan ja viedä evankeliumia eteenpäin. Vasta kun sanat eivät riitä, on aika puhua ja saarnata. Jokainen pienikin yksityiskohta voi olla tärkeä, sillä juuri siitä koostuu kokonaisuus. Voimme vaikuttaa lähimmäisiimme monella tavalla. Kun monta kynttilää syttyy, valon määrä kasvaa ja pimeys väistyy.

Jeesus Kristus on valo, joka valaisee maailmaa ja poistaa pimeyden. Vaikka pimeys ja kärsimys välillä tuntuvat kasvavan ja valtaavan elämää, olemme kutsutut olemaan valoja toisillemme. Saamme olla Kristuksen auttavia käsiä ja kuulevia korvia ja todellisia sakramentteja maailmassa, rakkauden näkyviä merkkejä toisillemme. Jotta ketään ei syrjittäisi eikä tehtäisi näkymättömäksi. Jottei kenenkään ihmisarvoa kyseenalaistettaisi, vaan näkisimme Kristuksen veljissämme ja sisarissamme.

Vastuu on lahja, jota saamme käyttää toistemme hyväksi. Todelliseen vapauteen Kristus vapautti meidät ja vapauteen kuuluu aina vastuu.

Aamen.

Raamatunkohta
”Kristus on niin kuin ihmisruumis, joka on yksi kokonaisuus mutta jossa on monta jäsentä; vaikka jäseniä on monta, ne kaikki yhdessä muodostavat yhden ruumiin. Meidät kaikki, olimmepa juutalaisia tai kreikkalaisia, orjia tai vapaita, on kastettu yhdeksi ruumiiksi. Yksi ja sama Henki on yhdistänyt meidät, kaikki me olemme saaneet juoda samaa Henkeä. Eihän ruumiskaan muodostu yhdestä jäsenestä vaan monista. Vaikka jalka sanoisi: »Koska en ole käsi, en kuulu ruumiiseen», se silti kuuluu ruumiiseen. Ja jos korva sanoisi: »Koska en ole silmä, en kuulu ruumiiseen», se silti kuuluu ruumiiseen. Jos koko ruumis olisi pelkkää silmää, olisiko silloin kuuloa? Tai jos se olisi pelkkää korvaa, olisiko silloin hajuaistia? Jumala on kuitenkin asettanut ruumiiseen kaikki eri jäsenet niin kuin on nähnyt hyväksi. Jos kaikki olisi yhtä ja samaa jäsentä, olisiko silloin mitään ruumista? Jäseniä on kuitenkin monta, kun taas ruumis on yksi. Ei silmä voi sanoa kädelle: »Minä en tarvitse sinua», eikä liioin pää jaloille: »Minä en tarvitse teitä.» Päinvastoin, juuri ne ruumiinjäsenet, jotka meidän mielestämme ovat muita heikompia, ovat välttämättömiä. Me verhoamme erityisen arvokkaasti ne ruumiinosat, joita emme pidä kovinkaan arvokkaina, ja peitämme erityisen säädyllisesti ne, joita häpeämme. Säädylliset ruumiinosat eivät tällaista verhoa tarvitse. Kun Jumala yhdisti jäsenet ruumiiksi, hän antoi vähempiarvoisille jäsenille suuremman kunnian, jotta ruumiissa ei syntyisi eripuraisuutta vaan jäsenet yhteen kuuluen huolehtisivat toinen toisestaan. Jos yksi jäsen kärsii, kärsivät kaikki muutkin jäsenet, ja jos yksi jäsen saa osakseen kunniaa, iloitsevat kaikki muutkin sen kanssa. Te olette Kristuksen ruumis, ja jokainen teistä on tämän ruumiin jäsen.” (1. Kor. 12:12–27)

Hartaus: Näe ihminen – polkuja ykseyteen ja eheyteen
Kun apostoli Paavali kirjoittaa Ensimmäisen korinttilaiskirjeen 12. luvussa, hän kuvaa seurakuntaa ruumiina: ”Ruumiissa on monta jäsentä, mutta yksi ruumis […] ja kaikki jäsenet yhdessä muodostavat yhden ruumiin.” Se on kaunis kuva, mutta samalla vaativa. Se merkitsee, ettemme voi valita toisiamme pois vahingoittamatta samalla itseämme. ”Jos yksi jäsen kärsii, kärsivät kaikki muutkin jäsenet sen kanssa.

Riitaisassa kirkossa tai seurakunnassa tämä tulee hyvin konkreettiseksi. Kun epäluottamus saa jalansijaa, kun sanoja tulkitaan väärin, kun alamme liittää toisiimme piilotettuja motiiveja, eivät ainoastaan ihmissuhteet rikkoudu, vaan koko ruumis haavoittuu.

Ehkä juuri tässä meidän täytyy pysähtyä. Ettei aina epäiltäisi toisen motiiveja, että uskaltaisimme tulkita toisiamme hyväntahtoisesti. Ei naiiviudella. Ei niin, että kieltäisimme sen, mikä satuttaa. Vaan niin, että annamme toisillemme saman armon, jota itse tarvitsemme. Ajattelemme: ”Ehkä hän ei tarkoittanut sitä niin.” ”Ehkä on jotain, mitä en näe.” Se on tapa elää yhtenä ruumiina, jossa suojelemme toisiamme emmekä revi toisiamme alas.

Samaan aikaan Ensimmäinen Johanneksen kirje johdattaa meidät valoon: ”Mutta jos me vaellamme valossa […] meillä on yhteys toisiimme.”

Yhteys liittyy valoon. Ei siihen, että olemme oikeassa, vaan siihen, että olemme avoimia.
Ja sitten tämä lupaus, joka on haavoittuneen yhteyden varsinainen avain: ”Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä.” (1. Joh. 1:9).

Siinä ei sanota jos selittelemme itseämme. Ei myöskään jos puolustaudumme. Vaan jos tunnustamme.

Jokaiselle kirkolle ja seurakunnalle on olemassa tie eteenpäin, mutta se kulkee aina nöyryyden kautta. Sen kautta, että joku uskaltaa aloittaa sanomalla: ”Olin väärässä. Anna minulle anteeksi.” Ja kun niin tapahtuu, valo alkaa murtautua esiin.

Johanneksen evankeliumin 17. luvussa kuulemme Jeesuksen rukouksen: ”että he kaikki olisivat yhtä […] jotta maailma uskoisi.” Ykseys ei ole olemassa vain meidän viihtyvyyttämme varten. Se on osa evankeliumin uskottavuutta. Kun elämme hajanaisuudessa, todistuksemme muuttuu epäselväksi. Mutta kun me erilaisuuksistamme, haavoistamme ja puutteistamme huolimatta etsimme jälleen yhteyttä toisiimme, jotakin Kristuksesta tulee näkyväksi.

Ja lopuksi Ensimmäisen Pietarin kirjeen sanat: ”Ennen kaikkea pysykää kestävinä keskinäisessä rakkaudessanne, sillä »rakkaus peittää paljotkin synnit».” (1. Piet. 4:8).

Rakkaus peittää, ei siten, että se teeskentelisi, ettei mitään ole tapahtunut, vaan siten, ettei se anna synnin määrittää toista ihmistä. Se ei kerää virheitä muistilistaksi. Se valitsee joskus päästää irti, antaa anteeksi ja jatkaa eteenpäin.

Ehkä juuri tähän kaikki lopulta kiteytyy: ruumis tarvitsee rakkautta pysyäkseen koossa. Valo tarvitsee nöyryyttä voidakseen tulla mahdolliseksi. Ykseys tarvitsee armoa tullakseen todelliseksi.
Mihin meitä siis kutsutaan tässä ja nyt? Elämään yhtenä ruumiina, joka suojelee jäseniään. Vaeltamaan valossa, jossa uskallamme tunnustaa. Ottamaan Jeesuksen rukouksen vakavasti ja etsimään ykseyttä. Harjoittelemaan rakkautta myös siinä, että tulkitsemme toisiamme hyväntahtoisesti.

Sillä joskus paraneminen ei ala suurista sanoista tai suurista muutoksista, vaan yksinkertaisesta teosta: siitä, että valitsemme uudelleen nähdä ihmisen ja tulkita hänen sydäntään uudella tavalla.

Aamen.

Raamatunkohta

Kirje efesolaisille 2: 10

Mekin olemme Jumalan tekoa, luotuja Kristuksen Jeesuksen yhteyteen toteuttamaan niitä hyviä tekoja, joita tekemään Jumala on meidät tarkoittanut.

Rukous

Jeesus, me rukoilemme rohkeutta panna peliin koko pieni elämämme kaikkine vahvuuksineen ja heikkouksineen. Kiitos siitä, että kun omat voimamme loppuvat, sinä, taivaallinen Isämme, olet paras auttajamme, eikä mikään elämän asia ole sinulle liian suuri kannettavaksi. Opeta meitä käyttämään vahvuuksiamme ristinmuotoisesti.

Hartaus: Ristinmuotoiset vahvuudet

Tulemme ekumeenisen vastuuviikon hartauteen. Tämän vuoden teema on ”Näe ihminen”.

”Sillä me olemme hänen tekonsa, runonsa, luodut Kristuksessa Jeesuksessa hyviä töitä varten, jotka Jumala on edeltäpäin valmistanut, että me niissä vaeltaisimme” (Ef. 2:10).

Tiesitkö, että sanan tekonsa kreikan kantasana liittyy sanaan runo? Ajattele, miten ihanasti ja luovasti Jumala ajattelee meistä: me olemme hänen runonsa. Näemmekö teemaviikon hengessä saman myös toisissa ihmisissä?

Toisen ihmisen näkeminen on hänen erilaisuutensa hyväksymistä, kohtaamista ja suhteen rakentamista ennakkoluuloista huolimatta. Mutta voisiko se olla jotain vielä rohkeampaa: tietoista toisen kohottamista? Entä jos se olisi jopa toisen ihmisen vahvuuksien bongaamista?

Vahvuudet ovat positiivisuudestaan huolimatta vaikea pala purtavaksi. Niiden näkeminen erityisesti itsessä on vaikeaa, ja hyvä palaute saattaa synnyttää jopa häpeäreaktion, varsinkin silloin, jos on lapsuudessaan tai nuoruudessaan saanut viestin, ettei ole mitään. Siksi moni torjuukin kiitoksen tai hyvän palautteen. Joskus sen vastaanottamatta jättäminen voi tuntua jopa hengellisemmältä kuin sen hyväksyminen.

Toisissa vahvuuksien näkeminen on huomattavasti helpompaa, ja se voisikin olla tämän viikon harjoitustehtävä: kerro toiselle hänen vahvuuksistaan. Tulet näkemään iloisia kasvoja.

Meissä kristityissä on kahdenlaisia vahvuuksia: luonnollisia, Jumalalta syntymälahjaksi saatuja vahvuuksia (taidot, tiedot, osaamiset, luonteenvahvuudet ja kiinnostuksen kohteet) sekä yliluonnollisia, Pyhän Hengen suvereenisti jakamia lahjoja, kuten armolahjoja.

Luonnolliset vahvuudet ovat resursseja, käyttöpääomaa silloin, kun ne ovat tiedostettuja, tunnistettuja ja käyttöön otettuja. Valitettavasti niitä on eri herätysliikkeissä pidetty ajoittain lähes ”vihollisen juonina”, ja niiden käyttöä on pelätty, koska niiden on ajateltu siirtävän painopisteen Jeesuksesta ihmiseen. Olemme olleet niin huolissamme ylpeydestä, että olemme alkaneet pitää lahjojen piilottamista nöyryytenä ja hengellisyyden mittana sitä, ettei kukaan ole mitään.

Tämän tuloksena monet seurakuntalaisista ovat piilottaneet lahjansa ja hyödyntäneet kyllä niitä työelämässä ja harrastuksissa, mutta eivät Jumalan valtakunnan työssä. Heistä on tullut hengellisesti passiivisia, kirkkopenkkiperunoita, sohvaperunan kirkollisia versioita. Mikä resurssihukka Jumalan valtakunnan näkökulmasta! Ja vielä pahempaa: lahjojen (leivisköiden) piilottelija ei Raamatussakaan selvinnyt olankohautuksella, vaan sai tekemisestään melkoisen palautteen (Matt. 25). Tunnistan tämän myös itsessäni. On ollut helpompaa puhua heikkouksia korostaen kuin vastuullisesti käyttää niitä lahjoja, joita Jumala on antanut. Jos sinä tunnistat itsesi tästä, ehkä juuri tässä on parannuksen paikka.

Siksi haluan rohkaista sinua ottamaan vahvuutesi käyttöön, mutta ristinmuotoisesti! Pysähdy ensiksi pohtimaan sitä, mikä sinulle on luontaista, helppoa ja energisoivaa tai missä sinä kukoistat. Sen jälkeen yksinkertaisesti luovuta ne Jumalalle!

Ristinmuotoinen vahvuuksien käyttö tarkoittaa sitä, että vahvuudet eivät palvele vain sinua itseäsi, vaan Jumala antaa niille oman käyttötarkoituksensa, suunnan ja kutsun. Ristinmuotoisuus on myös ohjausjärjestelmä, joka varmistaa, ettei vahvuus muutu moottoriksi, joka ajaa jonkun yli, vaan voimaksi, joka vetää perässään niitä, jotka eivät itse jaksa kulkea. Näe ihminen!

Ristinmuotoisuus varjelee ylpeydeltä, sillä viime kädessä Jumala valvoo omaa kunniaansa. Vahvuudet ovat lahjoja, eivät kunniamitaleita. Ristinmuotoisuuteen kuuluu myös voiman ulottuvuus. Kun oma voimasi loppuu, käyttöön kytkeytyy todellinen voimala, Pyhä Henki. Pistä siis peliin koko pieni elämäsi, ja se, mikä sinulta puuttuu, sen Jumala antaa.

Aamen.

Hartauteen sopiva laulu: Kaikki tai ei mitään, Pekka Simojoki.

Hartaus: Samat kyyneleet – mutta eri lähteestä
Niiden vuosien aikana, jolloin kotiseurakuntani Vaasassa on tehnyt tätä työtä, olen saanut henkilökohtaisesti todistaa monenlaisia kyyneleitä. Ensin ovat ne kyyneleet, joita vuodattaa äiti, jonka jääkaappi ammottaa tyhjyyttään ja joka ei tiedä, mitä antaisi lapsilleen syötäväksi. On kipeä tosiasia, että vuonna 2026 kotikaupungissani Vaasassa on enemmän nälkäisiä asukkaita kuin hyvin pitkään aikaan. Vaasan ruoka-avun tietojen mukaan, joihin myös Vasabladet viittaa, käyntien määrä on kasvanut 15 000 vuonna 2016 noin 240 000 vuonna 2025. Luku on pysäyttävä ja kertoo siitä, ettei kaikki ole Vaasassa hyvin.

Olen nähnyt myös niiden vanhempien kyyneleet, jotka kertovat murheissaan, etteivät heidän lapsensa voi osallistua harrastuksiin ja vapaa-ajan toimintaan. Vanhempia satuttaa se, että he haluaisivat tarjota lapsilleen parasta mahdollista, mutta heidän voimavaransa eivät yksinkertaisesti riitä siihen. On suuri suru vanhemmalle, kun lapsi ei voi pelata jalkapalloa, tanssia tai osallistua muihin harrastuksiin vain siksi, ettei rahaa ole tarpeeksi.

Tällä hetkellä noin kymmenen prosenttia maamme lapsista elää köyhyydessä. Se tarkoittaa, että joka kymmenes kohtaamamme lapsi ei saa samoja mahdollisuuksia osallistua, kehittyä ja kokea yhteyttä kuin muut lapset.

Mutta kaiken tämän kivun keskellä olen vuosien varrella saanut nähdä myös toisenlaisia kyyneleitä. Kyyneleitä samoista silmistä, mutta eri lähteestä. Kyyneleitä, jotka kumpuavat siitä, että ihminen kokee ensimmäistä kertaa hyvin pitkään aikaan jonkun todella välittävän hänestä. Kun jääkaappi täyttyy yllättäen ruoasta. Kun nelivuotias saa lelun syntymäpäiväkseen. Kun lapsi saa kaikesta huolimatta mahdollisuuden jatkaa rakasta harrastustaan.

Silloinkin kyyneleet virtaavat. Mutta nämä kyyneleet kertovat jotakin aivan muuta. Ne huutavat maailmalle:

Kiitos, että välitätte minusta. Kiitos, ettette ole unohtaneet minua.
Ele, joka monelle meistä saattaa tuntua pieneltä, voi toiselle merkitä sitä, että pimeys vaihtuu valoksi. Silloin ei enää itketä kivusta, vaan kiitollisuudesta.

Olen itse melko herkkä ja tunteellinen ihminen. Minua on syvästi koskettanut nähdä, kuinka tuhannet ihmiset maassamme ovat valmiita auttamaan hädässä olevia lähimmäisiään. Kukaan ei pakota heitä siihen. Heidän ei olisi tarvinnut sitoutua tähän työhön. Silti he tekevät niin.
Ihmiset näkevät valtavasti vaivaa auttaakseen ihmisiä, joita he eivät ole koskaan tavanneet ja joita he eivät ehkä koskaan tapaa. He pysähtyvät keskellä arkista kiirettä kuin laupias samarialainen. He asettavat oman elämänsä hetkeksi sivuun ojentaakseen auttavan käden tuntemattomalle ihmiselle vain siksi, että tämä on ihminen.

Se synnyttää toivoa. Se vahvistaa uskoa. Ja se saa myös minut vuodattamaan kyyneleitä. Kyyneleitä siitä, että vielä vuonna 2026 on niin paljon ihmisiä, jotka näkevät yksittäisen ihmisen ja ovat edelleen valmiita kulkemaan ylimääräisen kilometrin auttaakseen.

Muistan erityisesti erään yksinhuoltajaäidin, joka oli juuri saanut muutaman kassillisen ruokaa. Hän seisoi jääkaappinsa vieressä, ja kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan. Hänen nelivuotias tyttärensä katsoi häntä, nykäisi hellästi housunlahkeesta ja sanoi:

”Mutta äiti, sinun ei tarvitse enää itkeä, koska nyt meillä on ruokaa.”
Samat kyyneleet – mutta eri lähteestä.

Tehdään yhdessä kaikkemme, jotta tällaisia kyyneleitä syntyisi enemmän.

Aamen.

Fransiskaaninen kolmas sääntökunta Suomessa ja Katri Kuusikallio on kirjoittanut muotoillut fransiskaanisen paljasjalkamessun Vastuuviikon käyttöön. Messukaavan löydät tästä: Fransiskaaninen paljasjalkamessu (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.).

Tässä harjoituksessa kietoutuvat yhteen rukoushetken ja hengellisen harjoituksen elementit. Harjoituksen juuret ovat ignatiaanisessa retriitissä. Harjoituksen on Vastuuviikolle 2025 tehnyt Juha Tanska ja Susanna Erätuli Hiljaisuuden Ystävät ry:stä.

Hengellinen harjoitus kadulla
 
Harjoitus alkaa sisätiloissa, esimerkiksi kirkossa tai kappelissa. Harjoituksen alussa asetutaan esimerkiksi puolikaareen alttarin äärelle.
 
1. Virsi tai hengellinen laulu
 
2. Rukous.
Kristus, sinä olet kutsunut meidät elämään yhteydessä toisiin, ja vapauttanut meidät rakastamaan. Jotta Isäsi tahto maailmassa tapahtuisi, anna meille rohkeus puolustaa sorrettuja, antaa ääni äänettömille ja kuulla maan hiljaisten sanat. Auta meitä tunnistamaan läsnäolosi köyhissä ja yksinäisissä, sinä Ylösnoussut.
 
3. Evankeliumi (esim. Matt. 6:16-18)
Jeesus sanoo: ”Kun paastoatte, älkää olko synkän näköisiä niin kuin tekopyhät. He muuttavat muotonsa surkeaksi, jotta kaikki varmasti huomaisivat heidän paastoavan. Totisesti: he ovat jo palkkansa saaneet. Kun sinä paastoat, voitele hiuksesi ja pese kasvosi. Silloin sinun paastoasi eivät näe ihmiset, vaan Isäsi, joka on salassa. Isäsi, joka näkee myös sen, mikä on salassa, palkitsee sinut.”
 
4. Matkaohje:
Jätä pois matkapuhelin, rahapussi, reppu ja kaikki tarpeeton. Lähde kulkemaan kaupungille kahdeksi (tai kolmeksi) tunniksi. Kulje kaipauksesi suuntaan, sinne, mikä resonoi sielussasi. Kulje avoimena mahdollisille kohtaamisille, kaikelle sille, mitä tulee vastaan. Et ole evankelioimassa tai käännyttämässä ihmisiä, vaan kuuntelemassa ja katselemassa myötätunnolla. Korkeintaan voit kysyä kerran, yhdeltä kohtaamaltasi: ”Etsin Jumalaa. Voitko auttaa minua siinä?” Mutta tämäkään ei ole välttämätöntä. On myös sallittua pitkästyä, kokea tylsistymistä, kun mitään ei tunnu tapahtuvan. Oman kokemuksen ja kaikenlaisten tunteiden myötätuntoinen kuuntelu on osa harjoitusta.
 
5. Kokoontukaa kaupungilta palattuanne jälleen alttarin äärelle. Jokainen saa kertoa vuorollaan oman kokemuksensa, tarinansa kaupungilta. Ette ole kilpailemassa kokemuksillanne. Huolehtikaa, että jokainen saa saman verran aikaa (kaikkea omalla vuorolla annettua aikaa ei tarvitse käyttää, jos kertomus on lyhyempi). Kertomuksia ei kommentoida eikä kysytä lisää.
 
6. Rukous:
Jumala, pysähdyn katselemaan kulunutta päivää. Ajattelen heitä, joita kohtasin. Ajattelen heitä, joita kaipaan. Ajattelen heitä, joiden kanssa epäonnistuin ja heitä, joista tunnen iloa ja kiitollisuutta. Rukoilen siunaustasi heille jokaiselle.

Isä meidän, joka olet taivaissa.
Pyhitetty olkoon sinun nimesi.
Tulkoon sinun valtakuntasi.
Tapahtukoon sinun tahtosi myös maan
päällä niin kuin taivaassa.
Anna meille tänä päivänä
jokapäiväinen leipämme.
Ja anna meille anteeksi velkamme
niin kuin mekin annamme anteeksi
velallisillemme.
Äläkä saata meitä kiusaukseen,
vaan päästä meidät pahasta.
Sillä sinun on valtakunta ja voima
ja kunnia iankaikkisesti.
Aamen.
 
7. Hengellinen laulu tai virsi
 
Huom! Ennen kaupungille lähtöä on syytä muistuttaa turvallisuudesta liikkuessa ja sopia mahdollisesti paikka, johon ongelmatilanteessa voi hakeutua. Myös harjoituksen ohjaaja kulkee kaupungilla. Harjoituksen löydät myös täältä (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.).

Olen vakuuttunut siitä, ettei mikään Jumalan luoma pysty erottamaan meitä hänen rakkaudestaan, joka ilmenee Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme. Siihen ei pysty kuolema eikä elämä, eivät enkelit eivätkä henkivallat, ei mikään nykyinen eikä tuleva, eivät korkeuden eivätkä syvyyden voimat, ei mikään mahti maailmassa. – Kirje roomalaisille 8:38-39

Maailmassa tapahtuu nyt paljon. Moni meistä tuntee olonsa levottomaksi. Epävarmaksi. Ehkä jopa ahdistuneeksi. Mitä on tulossa? Voivatko asiat vielä kääntyä parempaan? Onko toivolle enää tilaa?
Tämä levottomuus kumpuaa tietenkin siitä, mitä ympärillämme tapahtuu — ja ollaanpa rehellisiä: olisi melkein naiivia olla tuntematta huolta tällaisina aikoina.

Mutta minun on myös myönnettävä: tunnen sen itsekin. Pystynkö pysymään juurtuneena tässä ajassa? Pystynkö pysymään sellaisena ihmisenä, jollaiseksi haluan tulla? Joskus tunnen raskautta. Pessimismiä. Ajoittain luovutan, väsyttää, en jaksa välittää — tunnen itseni voimattomaksi. Kun viimeinen asia ennen nukahtamista on vielä yksi huolestuttava uutinen ja ensimmäinen asia aamulla on sama, ei ole ihme, että toivo tuntuu kaukaiselta.

Ja silti — juuri nyt — meitä kutsutaan olemaan kirkko. Tulevaisuudessa ihmiset kysyvät: Mitä me teimme? Mitä me sanoimme? Miten me elimme?

Vastauksemme alkaa tästä: Kirkko on toivon liike. Me kannamme toivoa levottomaan maailmaan.

Martin Luther King sanoi, että vaikeita aikoja voi kohdata kolmella tavalla: alistumalla, haaveilemalla tai taistelevalla toivolla. Alistuessamme luovutamme tulevaisuuden. Haaveillessamme pakenemme nykyhetkeä. Mutta taisteleva toivo kohtaa todellisuuden — tässä ja nyt — silmät auki ja katseen eteenpäin suunnattuna.

Emme voi odottaa, että maailma olisi täydellinen ennen kuin alamme elää. Kun pysymme avoimina elämän lahjoille — ystävyydelle ja rakkaudelle, yhteydelle Jumalaan ja lähimmäisiin, jumalanpalvelukselle ja rukoukselle, musiikille ja taiteelle, hyvälle ruoalle ja naurulle — kun odotamme hyvää ja uskallamme seistä sen puolella, mihin uskomme, silloin toivo muuttuu lahjaksi, jonka voimme vastaanottaa ja jakaa ilman että käännämme selkämme maailmalle.

Olen päättänyt muutamasta yksinkertaisesta, konkreettisesta asiasta:
• Kutsun jonkun, jota en ole nähnyt pitkään aikaan, kahville.
• Käyn useammin konserteissa, näyttelyissä ja kulttuuritapahtumissa.
• Kysyn ihmisiltä useammin, mitä heille oikeasti kuuluu.
• Luen enemmän hyviä kirjoja — ja selaan uutisia hieman vähemmän.
• Valitsen olla positiivisempi — sitkeästi, mutta toivottavasti en ärsyttävän sitkeästi.

Ne voivat tuntua pieniltä, mutta jokainen niistä on toivon teko.
Jumala rakastaa tätä maailmaa ja toimii siinä — myös epävarmoina aikoina. En usko, että Jumala ohjaa jokaista yksityiskohtaa. Tulevaisuus on avoin ja täynnä mahdollisuuksia. Mutta se ei tarkoita, että Jumala katsoisi vain kaukaa. Jumala rakastaa. Jumala kantaa. Jumala taistelee hyvän puolesta. Jumalan luova Henki inspiroi, vahvistaa ja rohkaisee.

Ja me — joka päivä, joka hetki — voimme valita hyvän. Voimme vastata Jumalan hiljaiseen kutsuun rakkauteen ja oikeudenmukaisuuteen. Mitä enemmän Jumalan hyvyys muovaa meitä, sitä enemmän meistä tulee niitä, joiksi meidät on luotu.

Toivosta kiinni pitäminen ei ole naiivia. Se on todellisuuden kohtaamista rehellisesti — ja silti uskoa siihen, että uutisvirta ei ole koko totuus.

Historia ei ole pelkkää julmuutta ja vallankäyttöä. Se on myös hyvyyttä, oikeudenmukaisuutta ja rohkeutta — ihmisiä, jotka tekevät maailmasta paremman. Toivo lopetti orjuuden. Toivo toi oikeuksia syrjityille. Toivo rakensi siltoja kansojen välille.

Se, mihin kiinnitämme huomiomme, muokkaa elämäämme. Jos keskitymme vain pahimpaan, usko tulevaisuuteen hiipuu. Kun näemme myös hyvän, kasvaa voima toimia.

Vaikka ponnistuksemme eivät näkyvästi muuttaisi maailmaa, jotain tapahtuu silti: Me muutumme. Pysymme uskollisina sille, mikä on oikein. Meistä voi tulla parempia ihmisiä kuin eilen.
Toivo on enemmän kuin tunne. Se on asenne, sitoutuminen, vastavoima pessimismille ja alistumiselle. Toivo on voima, joka voi muuttaa maailmaa.

Mutta toivo on myös lepoa. Me teemme sen, minkä voimme, parantaaksemme maailmaa — ja jätämme loput Jumalan käsiin. Meidän tarinamme ja maailman tarina kuuluvat suurempaan kertomukseen: Jumalan suureen, jatkuvaan rakkauden kertomukseen. Kertomukseen, joka ravitsee toivoa, että eräänä päivänä kaikki tulee uudeksi, hyväksi ja oikeaksi.

Tarvitsen kirkkoa nyt enemmän kuin koskaan. Sillä täällä muistutetaan minua siitä, että kuulun yhteisöön, joka uskoo elämän olevan kuolemaa vahvempi, toivon epätoivoa vahvempi ja rakkauden vihaa vahvempi. Ja tässä yhteisössä on tilaa jokaiselle.

Roomalaiskirjeessä 8 sanotaan:
Olen vakuuttunut siitä, ettei mikään – ei kuolema eikä elämä, ei mikään nykyinen eikä tuleva – pysty erottamaan meidät hänen rakkaudestaan.

Emme ole yksin. Maailma ei ole hylätty. Jumalan rakkaus pitää meitä, kantaa meitä ja muuttaa meitä. Siksi voimme sanoa — myös nyt: Me toivomme. Me taistelemme. Me elämme.
Katse eteenpäin, luottaen siihen, että elämämme ja aikamme ovat Jumalan käsissä.

Piispa Knut Refsdal,
Pohjoismaiden, Baltian maiden ja Ukrainan metodistikirkko (UMC)
Hartaus kirkonjohtajien tapaamisessa 7.10. Kristuskyrkanissa Helsingissä.

Muuan lainopettaja halusi panna Jeesuksen koetukselle. Hän kysyi: »Opettaja, mitä minun pitää tehdä, jotta saisin omakseni iankaikkisen elämän?» Jeesus sanoi hänelle: »Mitä laissa sanotaan? Mitä sinä itse sieltä luet?» Mies vastasi: »Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi ja koko sielustasi, koko voimallasi ja koko ymmärrykselläsi, ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.» Jeesus sanoi: »Oikein vastasit. Tee näin, niin saat elää.» Mies tahtoi osoittaa, että hän noudatti lakia, ja jatkoi: »Kuka sitten on minun lähimmäiseni?» Jeesus vastasi hänelle näin:
»Eräs mies oli matkalla Jerusalemista Jerikoon, kun rosvojoukko yllätti hänet. Rosvot veivät häneltä vaatteetkin päältä ja pieksivät hänet verille. Sitten he lähtivät tiehensä ja jättivät hänet henkihieveriin. Samaa tietä sattui tulemaan pappi, mutta miehen nähdessään hän väisti ja meni ohi. Samoin teki paikalle osunut leeviläinen: kun hän näki miehen, hänkin väisti ja meni ohi. »Mutta sitten tuli samaa tietä muuan samarialainen. Kun hän saapui paikalle ja näki miehen, hänen tuli tätä sääli. Hän meni miehen luo, valeli tämän haavoihin öljyä ja viiniä ja sitoi ne. Sitten hän nosti miehen juhtansa selkään, vei hänet majataloon ja piti hänestä huolta. Seuraavana aamuna hän otti kukkarostaan kaksi denaaria, antoi ne majatalon isännälle ja sanoi: ’Hoida häntä. Jos sinulle koituu enemmän kuluja, minä korvaan ne, kun tulen takaisin.’ Kuka näistä kolmesta sinun mielestäsi oli ryöstetyn miehen lähimmäinen?»
Lainopettaja vastasi: »Se, joka osoitti hänelle laupeutta.» Jeesus sanoi: »Mene ja tee sinä samoin.» – Luukas 10:25-37

Tunnemme kaikki kertomuksen laupiaasta samarialaisesta. Jeesus kertoo tämän vertauksen vastauksena kysymykseen: ”Kuka on lähimmäiseni?” Tarina osoittaa, että pahoinpidelty mies sai apua yllättävältä taholta, kun taas ne, joilta olisi voinut odottaa apua, eivät pysähtyneet auttamaan.

Mutta kertomus ei jää kiinni spekulaatioihin siitä, miksi toiset eivät auttaneet. Sen sijaan Jeesus esittää yhden ainoan kysymyksen: ”Kuka näistä kolmesta oli ryöstetyn miehen lähimmäinen?”

Tarkkaavainen lukija huomaa, että alkuperäinen kysymys ”Kuka on lähimmäiseni?” muuttuu kysymykseksi ”Kuka oli ryöstetyn miehen lähimmäinen?” Tällä tavoin Jeesus ohjaa lainoppineen pohtimaan, olisiko hän itse pysähtynyt vai kulkenut ohi.

Kertomuksen lopussa ei jää sijaa tulkinnoille. Viesti on selvä ja yksiselitteinen: meidän tulee toimia niin kuin samarialainen – osoittaa laupeutta ja myötätuntoa.

Mutta kuinka pitkälle meidän laupeutemme tulisi ulottua? Olisi inhimillistä ajatella, että autamme vain niitä, joiden kanssa olemme tekemisissä, jotka merkitsevät meille jotakin – ja joille me itse merkitsemme jotakin. Mutta huolenpito lähimmäisestä ei voi rajoittua vain omaan lähipiiriin. Tämä oivallus ei ole uusi. Jo 1600-luvulla englantilainen runoilija ja pappi John Donne kirjoitti näin: ”Yksikään ihminen ei ole saari.” Tuo lause on monelle tuttu. Mutta harvempi tuntee sen jatkoa:

”Yksikään ihminen ei ole saari, vaan jokainen on osa yhteistä mannerta. Jos meri huuhtelee mukanaan savikokkareen, käy Eurooppa sitä pienemmäksi, samoin kuin ystäviesi maatila tai oma kartanosi kärsii menetyksen palan muretessa rantakalliosta. Jokaisen ihmisen kuolema vie jotain minusta, koska minäkin olen osallinen koko ihmiskunnassa. Älä siis koskaan lähetä kysymään, kenelle kellot soivat, ne soivat sinulle.”

John Donne kirjoitti nämä sanat aikana, jota leimasivat sairaudet, kurjuus ja köyhyys. Kirkonkellot, jotka soivat kuoleman merkiksi, olivat tuolloin osa arkipäivän äänimaisemaa. Hän itse kuuli nuo kellot toipuessaan vakavasta sairaudesta Blunhamissa, Bedfordshiressä.

Tänä päivänä toisten ihmisten kärsimys ja kuolema tavoittavat meidät median välityksellä. Ne muistuttavat meitä paitsi siitä, että olemme kuolevaisia, myös siitä, että joskus me itse voimme olla avun tarpeessa.

Viime kädessä kansakunnat ja rajat ovat ihmisten luomia. Ne eivät saa estää meitä näkemästä jokaista ihmistä yhtä arvokkaana – osana yhtä ainoaa ihmiskuntaa maan päällä.

Meidän jokaisen tehtävänä on rohkeasti ja Jumalaan luottaen etsiä, kuinka voimme tänään auttaa jotakuta. Älä myöskään itse epäröi pyytää apua. Silloin annat toiselle mahdollisuuden olla sinun lähimmäisesi – ja kenties löytää elämäänsä merkityksen.

Virsi 431 Ken on mun lähimmäiseni

Ken on mun lähimmäiseni ja ketä eläissäni
myös minun tulee rakastaa kuin omaa itseäni?
Vain isäni tai äitini
tai veljeni, sisareni
tai parhain ystäväni?

Oi Herra, kaikki päällä maan loit lähimmäisiksemme,
myös kieleltään ja uskoltaan niin vieraat toisillemme.
Kun sinulta saa hoivansa
myös kaukainen maa, kansa sen,
niin ketään torju emme.

Kun kuolit kaikkein puolesta, oi Jeesus, ristin päällä,
suo meidän nähdä rakkaina myös vihamiehet täällä.
Ja alttiina suo palvella
niin omia kuin vieraita
mielellä lämpimällä.

On suurin voima rakkaus, se toimii, kestää, voittaa,
ja niin kuin päivän kirkkaus se sydämiimme koittaa.
Vaan tuomion se alla on,
ken vastuutaan ei tunnekaan,
vaan itseään vain hoitaa.

Suo kovuuteni anteeksi, oi rakas Jeesukseni,
ja armollasi uudeksi luo kylmä sydämeni.
Se lämmitä ja pehmitä,
niin avoin se taas kaikille
on lähimmäisilleni.

Eri puolilla maailmaa ihmiset käyvät illalla nukkumaan ja heräävät aamulla. Me kaikki elämme elämäämme yhdessä samassa globaalissa kylässä. Nukumme, heräämme, teemme hyviä ja huonoja valintoja, unelmoimme, rakastamme ja pelkäämme. Teemme töitä toimeentulon eteen, ponnistelemme ja edistymme tai turhaudumme ja luovutamme.

Eri puolilla maailmaa toiset kääriytyvät peiton alle turvallisin mielin ja toisten silmistä unen pyyhkii pelko tai huolet. Töitä ei ole, tulevaisuus pelottaa tai on lähdettävä pakomatkalle yönselkään.

”Kristus on niin kuin ihmisruumis, joka on yksi kokonaisuus mutta jossa on monta jäsentä; vaikka jäseniä on monta, ne kaikki yhdessä muodostavat yhden ruumiin. Meidät kaikki, olimmepa juutalaisia tai kreikkalaisia, orjia tai vapaita, on kastettu yhdeksi ruumiiksi. Yksi ja sama Henki on yhdistänyt meidät, kaikki me olemme saaneet juoda samaa Henkeä. Jos yksi jäsen kärsii, kärsivät kaikki muutkin jäsenet, ja jos yksi jäsen saa osakseen kunniaa, iloitsevat kaikki muutkin sen kanssa. ” (1. kirje korinttilaisille 12:12–13, 26)

Kenen etuoikeus on turvallisuus? Valtion kansalaisuudella joskus perustellaan oikeuksia, mutta nämä raja-aidat, oikeudet ja velvollisuudet, ovat ihmisten rakentamia.  Me olemme Kristuksen yksi ruumis, niin kauan kuin yksikin lapsi menee nukkumaan nälkäisenä, niin kauan meillä kaikilla on nälkä. Valikoimaton lähimmäisenrakkaus näkee Kristuksen kasvot jokaisessa. Oikeus toimeentuloon, koulutukseen ja rauhaan on kaikilla. Oikeus unelmoida, rakastaa, ponnistella, edistyä sekä myös turhautua ja luovuttaa, mutta niin, että toivo paremmasta näkyy horisontissa.

Jotta voin turvallisin mielin mennä nukkumaan on tarkasteltava, että päivän aikana tekemät valintani, tekoni ja sanani voimistaisivat Kristuksen ruumiin kaikkia jäseniä, ei vain minua itseäni.

Virsi ja rukous: 552 Mua siipeis suojaan kätke

Mua siipeis suojaan kätke, oi Jeesus, Herrani,
suojassas suo mun olla, jos kuinka kävisi.
Sä kaikeks tule mulle valollas, neuvoillas,
suo joka päivä elää mun yksin armostas.

Suo anteeks kaikki synnit, puhdista verelläs,
luo minuun uusi mieli, pyhitä Hengelläs.
Ja meidät suuret, pienet sun sulje suojahas,
yö rauhainen suo meille, oi Jeesus, laupias.

Veljet ja sisaret, älkää te masentuko ja lakatko tekemästä hyvää. (2. kirje tessalonikalaisille 3)

Rauha on sitä, että ihmisillä on mahdollisuus elää tavallista elämää, suunnitella tulevaisuutta, lapset voivat käydä koulua ja aikuiset käydä töissä. Rauhan sisältö on turvallinen, eletty arki – ja joskus myös juhla.

Tämän kiteytti kaksi vuotta sitten arkkipiispan neuvonantaja keskustelussa Kristillisen rauhanliikkeen kanssa; siihen viittasi aiemmin tänä vuonna sudanilainen äiti, joka oli perheineen joutunut jättämään kotinsa konfliktin tieltä; ja se on sama viesti, joka välittyy 
ihmisiltä, kun Kirkon ulkomaanapu haastatteli syyskuussa nuoria Gazassa, 
Somaliassa ja Ukrainassa.

Tällainen rauhan määritelmä tuntuu armolliselta, lähestyttävältä ja ehkäpä jopa helposti saavutettavalta. Ehkä rauhan saavuttaminen ei vaadikaan kovin merkittäviä tekoja? Eikö suhteellisen sujuva arkemme kotisuomessa todista, että maassa vallitsee rauha? Kirjeessään tessalonikalaisille apostoli Paavali kehotti Jeesuksen pikaista paluuta odottavien ihmisten lopettamaan joutilaisuuden ja muiden kustannuksella elämisen, sillä tämä aiheutti epäjärjestystä heidän yhteisössään. Se uhkasi yhteiskuntarauhaa. Paavalin viesti ”älkää 
väsykö tekemään hyvää” (2. Tess. 3:13) viittasi tarvittavaan arkiseen ahkeruuteen ja tekoihin yhteisön hyväksi. Kuten ekumeeninen vastuuviikko kaksi vuosituhatta myöhemmin, Paavalin viesti Tessalonikan uskoville oli: usko ilman tekoja on kuollut. Mutta viesti oli myös, että rauha 
ilman tekoja on kuollut. Myös sodat ja konfliktit vaativat tekoja ja polttoainetta. Ne tulevat mahdollisiksi viholliskuvien, toisen demonisoinnin ja ihmisarvon kyseenalaistamisen kautta. Jos vastapuolella ei ole ihmistä ollenkaan, ei lähimmäistä, se madaltaa kynnystä väkivallalle ja tappamiselle. Se tarkoittaa, uudet väkivaltaiset konfliktit syttyvät herkästi ja sitä, että olemassa olevia konflikteja on vaikea lopettaa.  Viime vuodet ovat surullisesti todistaneet tämän todeksi Lähi-idässä ja Ukrainassa. Viha ja kauna muodostavat itseään ruokkivan, syvenevän kehän, josta ei näy ulospääsyä.

Anteeksianto rauhan rakentamisen työkaluna

Mutta meillä kristityillä on käytössämme poikkeuksellisen vahva ja toimiva työkalu, jolla pystytään puuttumaan vihollisuuksien juurisyihin kaikkialla. Työkalu, jolla rakennetaan luottamusta ja tulevaisuutta. Se on työkalu, jota ei ole helppo käyttää mutta kun sitä käytetään, on se verrattoman tehokas. Se on työkalu, jonka Herramme Kristus on meille 
kaikille antanut. Tämä työkalu on anteeksianto.

Kirjailija Tommy Hellsten on todennut, että anteeksianto on toisen ihmisarvon palauttamista. Juuri tästä on kysymys rauhan- ja sovinnon ensimmäisissä askelissa.  Ja tästä on kyse, kun rakennamme oman yhteiskuntamme rauhaa ja vakautta – turvallista arkea. Kun onnistumme palauttamaan niiden ihmisarvon, jolta se on viety, me palautamme lähimmäisen.

Pax Christi (2025)

Me tulemme luoksesi Jumala, Luojamme.
Sinä olet elämän, kauneuden ja voiman lähde.
Poikasi Jeesus on uskon, toivon ja rakkauden tie.
Henkesi on rakkauden tuli, viisauden kirjasin, ykseyden side.
Sinä kutsut meitä kaikkina aikoina olemaan autuuden ihmisiä,
rauhan, rakkauden ja anteeksiannon todistajia.
Sinä kutsut meitä nyt, kun sota ja huhupuheet sodasta
painavat raskaasti ihmisiä Ukrainassa, Lähi-idässä jaa muualla maailmassa.
Kärsimys ja väkivalta on murtanut jo heidän elämänsä.
Me uudistamme kutsusi vastaanottamisen.
Me lupaamme
tuoda evankeliumin valoa pimeydessä eläville,
tuoda evankeliumin toivoa hädässä eläville,
tuoda hoitavaa evankeliumia yksinäisille,
vähäosaisille ja syrjäytyneille,
ja tuoda evankeliumin rauhaa jaettuun, eripuraiseen maailmaan.

Aamen.

Jussi Ojala, puheenjohtaja
Suomen Kristillinen Rauhanliike

Yksi varhaisimmista esikuvistani oli pohjanmaalainen kätilö, joka teki koko työuransa Keski-Afrikassa. Hän vastasi äitiysneuvolatoiminnasta, opetti terveydenhoitoa ja vastasyntyneiden hoitoa.
Vasta paljon myöhemmin aloin ymmärtää, että se, mitä Valdine Renlund teki, oli tapa luoda tulevaisuudenuskoa, turvallisuutta ja yhteisöllisyyttä pienessä afrikkalaisessa kylässä. Tänään, monien vuosien jälkeen, tajuan, että hänen työnsä Nyantangan klinikalla Ruandassa oli osa jatkuvaa rauhantyötä – sellaista, johon me kaikki olemme kutsuttuja osallistumaan.

Monet meistä ajattelevat, että rauhantyöhön osallistuminen edellyttää erityistä pätevyyttä. Näin ei ole. Me emme tarvitse pääsylippua emmekä erityiskoulutusta. Ainoa pätevyys, jota tarvitsemme, on se, joka meillä jo on. Me olemme ihmisiä.

Toinen yleinen väärinkäsitys on, että vain tietynlainen työ tai tietyt tehtävät lasketaan rauhantyöksi. Näinkään ei ole. Kaikki eivät tietenkään ole kutsuttuja työskentelemään kaikkein köyhimpien parissa suurkaupunkien slummeissa, kuten Äiti Teresa, tai johtamaan kansainvälisiä rauhanhankkeita, kuten Martti Ahtisaari. Kukaan muu ei myöskään olisi voinut johtaa Etelä-Afrikan totuus- ja sovintokomissiota kuten piispa Desmond Tutu. Mutta työtä on aina tehtävänä – juuri siellä, missä olemme.

Osallistuaksemme Jumalan rauhantyöhön maan päällä meidän tarvitsee vain ymmärtää, että kuulumme samaan ihmisyyteen, olemme osa yhtä ja samaa perhettä. Kansallisuudesta, ihonväristä, yhteiskunnallisesta asemasta, sukupuolesta, ammatista, tulotasosta tai uskonnosta riippumatta. Me kuulumme toisillemme. Me kannamme vastuuta toisistamme ja olemme kaikki vastuussa toisillemme.

Nasaretin Jeesus sanoo, että ne, jotka rakentavat rauhaa ja totuutta, ovat Jumalan lapsia. Mutta totuudessa pysyminen on nykyään yhä vaikeampaa, vaikka aikomuksemme olisivat hyvät. Me altistumme yhä useammin väärälle tiedolle ja harhaanjohtaville valheille sosiaalisessa mediassa – ja toisinaan levitämme niitä eteenpäin miettimättä tai tarkistamatta, ovatko ne totta.

Rauhantyötä voi tänä päivänä olla sekin, että jättää tekemättä asioita, jotka vahingoittavat totuutta ja rikkovat luottamusta. Työskentely mielipiteiden polarisoitumista ja radikalisoitumista vastaan on ehkä aikamme haastavin rauhanprojekti. Raamattu kehottaa meitä olemaan lakkauttamatta hyvän puhumista toisistamme ja jatkamaan hyvän tekemistä lähimmäisillemme, vaikka kohtaisimme vastoinkäymisiä. Jeesuksen sanoma keskittyy rakkauteen, hyvyyteen ja oikeudenmukaisuuteen kaikissa muodoissaan ja väreissään.

Mutta palataanpa Valdine Renlundiin, joka eli maailmassa ilman sosiaalista mediaa – aikana, jolloin tiedonkulku oli hitaampaa, mutta usein luotettavampaa. Mitä hän voisi opettaa minulle ja meille tänään?

Ole uskollinen kutsumuksellesi, hän sanoisi varmasti. Ole rehellinen itsellesi, puhu totta. Kunnioita muita. Ongelmat ovat sitä varten, että ne ratkaistaan. Keskity olennaiseen. Älä kiirehdi – Jumalallakaan ei ole kiire. Älä yritä pelastaa koko maailmaa. Tee se, minkä voit, siellä missä olet, niin kauan kuin jaksat. Jatka uskomista ja toivomista. Anna turhautumisen tulla, mutta älä luovuta. Usko hyvään ja luota Jumalaan.

En tiedä, rukoiliko Valdine Renlund Franciscuksen rukousta, mutta uskon, että hän olisi yhtynyt näihin sanoihin:

Herra,
tee minusta rauhasi välikappale.
Auta minua viemään rakkautta sinne, missä viha kasvaa,
uskoa sinne, missä epäilys hallitsee,
toivoa sinne, missä epätoivo vallitsee.
Auta minua antamaan anteeksi
siellä, missä on vääryyttä,
luomaan yksimielisyyttä sinne, missä erimielisyys jakaa,
levittämään valoa sinne, missä pimeys painaa,
tuomaan iloa sinne, missä suru asuu.

Mestari, auta minua etsimään
ei niinkään sitä, että minua lohdutetaan, vaan että minä lohdutan,
ei niinkään sitä, että minua ymmärretään, vaan että minä ymmärrän,
ei niinkään sitä, että minua rakastetaan, vaan että minä rakastan.
Sillä antamalla me saamme,
anteeksi antamalla me saamme anteeksi,
ja kadottamalla elämämme me löydämme sen.
Kuoleman kautta me nousemme
ikuiseen elämään.

Kirkkojen yhteinen ihmisoikeus- ja vastuukampanja, Ekumeeninen vastuuviikko, järjestetään 19.–26. lokakuuta 2025. Vuoden teemana on ”Usko ilman tekoja on kuollut”, ja kampanja haluaa inspiroida meitä kaikkia elämään todeksi uskoamme arjessa – sekä pienin että suurin hyvin teoin.

Teema nousee Uuden testamentin Jaakobin kirjeestä, jossa meitä muistutetaan siitä, että teot ovat uskon näkyvä ilmentymä. Kirjoittaja kehottaa meitä näkemään ympärillämme heikoimmat ja osoittamaan Jumalan rakkautta ja huolenpitoa konkreettisilla teoilla.
Vastuuviikko haastaa kaikkia kristittyjä tekemään hyvää ympäri vuoden – mutta erityisesti kampanjaviikon aikana. Hyvän tekeminen voi tarkoittaa yhden ihmisen tai ryhmän elämän parantamista, toisten siunaamista ja siten yhdessä luomaan inhimillisempi Suomi – ja parempi maailma kaikille. Tämän hyvän tekeminen voi olla kaikkea käytännön teoista sanoihin, ja ajatuksiin.

Myönnän, ettei Jaakobin kirje ole ainoa innoituksen lähde ajatukselle hyvistä teoista ja konkreettisesta toiminnasta. Olen yhä syvästi vaikuttunut ja koskettunut vuoden 2000 elokuvasta Pay It Forward (Anna hyvän kiertää). Elokuvassa yksitoistavuotias Trevor McKinney asuu yksinhuoltajaäitinsä Arlenen kanssa Las Vegasissa. Kun hänen yhteiskuntaopin opettajansa Eugene antaa luokalle tehtäväksi keksiä idea, joka voisi muuttaa maailmaa paremmaksi, Trevor saa ajatuksen hyvän kierrättämisestä – että jokainen tekisi kolme suurta hyvää tekoa ja pyytäisi jokaista autettua tekemään samoin kolmelle muulle.

Trevor auttaa koditonta miestä, yrittää saattaa äitinsä yhteen vakavasti palovammoja saaneen opettajansa kanssa ja haluaa suojella kiusattua luokkatoveriaan. Kaikki ei mene suunnitelmien mukaan, mutta hänen tekonsa alkavat muuttaa ihmisiä ja ympäristöä hänen ympärillään. Trevor menettää traagisesti henkensä puolustaessaan ystäväänsä, mutta hänen ideansa leviää ympäri maata, ja tuhannet ihmiset kokoontuvat kunnioittamaan poikaa, jonka yksinkertainen ajatus innoitti kokonaisen hyvyyden liikkeen.

Toinen raamatunkohta, joka haastaa lukijansa, löytyy Matteuksen evankeliumista 25:35–40:
“Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa,
minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa,
minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne,
minä olin alaston, ja te vaatetitte minut,
minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa,
minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.”
“Silloin vanhurskaat kysyvät: ‘Herra, milloin me näimme sinut nälkäisenä ja annoimme sinulle ruokaa tai janoisena ja annoimme juotavaa? Milloin näimme sinut kodittomana ja otimme sinut luoksemme tai alastomana ja vaatetimme sinut? Milloin näimme sinut sairaana tai vankilassa ja kävimme luonasi?’
Kuningas vastaa heille: ‘Totisesti: kaiken, minkä olette tehneet yhdelle näistä vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.’”

Tässä tekstissä Jeesus samaistuu nälkäisiin, janoisiin, muukalaisiin, alastomiin, sairaisiin ja vangittuihin. Näiden palveleminen on Kristuksen palvelemista. Metodismin perustaja John Wesley otti tämän erittäin vakavasti. Hänelle usko ja rakkaus Jumalaan olivat erottamattomasti yhteydessä tekoihin lähimmäisen hyväksi – erityisesti syrjäytettyjen puolesta.

Wesley painotti, että metodistien ei tulisi ainoastaan julistaa evankeliumia, vaan myös käytännössä lievittää kärsimystä: vierailla sairaiden luona, tukea köyhiä, opettaa lapsia, toimia oikeudenmukaisuuden puolesta ja vastustaa epäoikeudenmukaisia yhteiskuntarakenteita. Hän näki diakonisen työn luonnollisena seurauksena pyhityksestä ja varoitti uskosta, jota ei toteuteta konkreettisessa rakkaudessa.

Syrjäytettyjen auttaminen ei siis ollut vapaaehtoista hyväntekeväisyyttä, vaan osa metodistin kutsumusta seurata Jeesusta. Jokaisen, joka halusi kuulua metodistiseen liikkeeseen, tuli osallistua vapaaehtoistyöhön yhteiskunnan heikoimmissa ryhmissä – lastenkodeissa, sairaaloissa, vankiloissa ja muissa laitoksissa, joissa teollistumisen seuraukset näkyivät erityisen selvästi.

Wesley myös ymmärsi, että tietyt ihmisryhmät olivat joutuneet syrjään epäoikeudenmukaisten yhteiskuntarakenteiden vuoksi. Siksi metodistien tuli pyrkiä myös muuttamaan näitä rakenteita. Monet brittiläiset metodistit osallistuivatkin työhön orjakaupan lopettamiseen, ja Pohjois-Amerikassa monet kotirouvat kulkivat ovelta ovelle edistämässä raittiutta, jotta miehet eivät joisi perheen elantoa ja jättäisi perheitään köyhyyteen ja nälkään. He kieltäytyivät olemasta passiivisia sivustakatsojia ja tarttuivat niihin epäkohtiin, jotka he näkivät ympärillään heikentämässä ja tuhoamassa yksilöiden elämää – yksilöiden, joita jokainen pidettiin Jumalan rakastamina ja Hänen kuvakseen luotuina. Näiden pienten yksittäisten tekojen vaikutukset olivat syvällisiä sekä yksilöiden että yhteisöjen elämässä.

Korkeiden tavoitteiden asettaminen voi tuntua pelottavalta. Mutta ehkä vähempikin riittää? Ehkä maailman tekeminen paremmaksi paikaksi ei lopulta ole niin vaikeaa. Ehkä juuri konkreettiset hyvyyden teot ovat sitä, mitä tämä aika eniten tarvitsee. On helppo musertua jatkuvasta sotien, kaaoksen, kärsimyksen ja muun negatiivisuuden virrasta, joka tulvii ylitsemme eri kanavien kautta. Silloin voi tuntua, ettei mihinkään voi enää vaikuttaa. Mutta se ei pidä paikkaansa. Meillä on mahdollisuus valita, mitä tietoa otamme vastaan. Me voimme valita keskittyä kaikkeen hyvään, joka meitä ympäröi – perheeseen, ystäviin, luontoon, kulttuuriin, taiteeseen, uskoon. Ja meillä on mahdollisuus antaa eteenpäin kaikkea sitä hyvää, mitä olemme itse saaneet, ja siunata toista ihmistä. Vähän vähemmän puhetta, vähän enemmän tekoja, vähän enemmän konkretiaa. Ehkä silloin voimme nostaa tämän ”maailman onnellisimman kansan” aivan uudelle tasolle.

Rukous

Oi Jumala, sinä olet hyvä ja teet hyvää. Sinä osoitat armoasi kaikille ihmisille, jotka ovat sinun kättesi työtä, jotka kantavat sinun kuvaasi ja ovat siksi kykeneviä tuntemaan ja rakastamaan sinua ikuisesti.

Anna, Herra, etten sulkisi rakkauteni ulkopuolelle ketään, joka on sinun laupeutesi kohteena, vaan että voisin kohdata jokaisen lähimmäiseni sillä lempeällä rakkaudella, joka kuuluu sinun palvelijoillesi ja lapsillesi.

Sinä olet tahtonut tämän olevan merkkinä rakkaudestani sinua kohtaan: älköön mikään kiusaus saattako minua kiittämättömäksi tai riistäkö minulta armoasi, joka on elämääkin parempi. Anna minulle armo tukea kaikkia veljiäni ja sisariani rukouksin, silloin kun en voi heitä käytännössä auttaa. Tee minut halukkaaksi tarttumaan jokaiseen tilaisuuteen edistää heidän hyvinvointiaan – auttamalla tarvitsevia, puolustamalla sorrettuja, opettamalla tietämättömiä, vahvistamalla horjuvia, rohkaisemalla hyviä ja ojentamalla pahoja.
– John Wesley

Sarah Tiainen
Vastuuviikon koordinaattori

Alkuperäinen rukous kokonaisuudessaan löytyy tältä (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.)verkkosivustolta, osasta Prayers for the morning – Intercession.