Suomen ekumeenisen neuvoston teettämän tuoreen kyselytutkimuksen perusteella suurin osa (70 %) suomalaisista kokee vastakkainasettelun ja polarisaation olevan yhteiskunnassamme erittäin vakava tai vakava ongelma ja joka neljäs (24 %) ajattelee kirkkojen voimistaneen kehitystä. 15–24-vuotiaiden ikäryhmästä selvästi suurempi osuus, 43 prosenttia ja opiskelijoista peräti puolet ( 48 %) näkee kirkkojen vahvistaneen polarisoitumista. Analysoin tässä blogitekstissä tutkimuksen tuloksia ja peilaan niitä muihin tutkimuksiin pohtien kirkkojen rooleja polarisoitumisessa ja sen lieventämisessä.
Koska polarisoitumista ei ole kyselyssä tarkemmin määritelty, kyselyn vastaajat ovat saattaneet ymmärtää sen eri tavoin. Poliittisen ja arvopolarisaation lisäksi vastakkainasetteluja saatetaan nähdä Suomessa esimerkiksi maaseudun ja kaupunkien tai hyvin ja huonosti toimeentulevien välisten erojen syvenemisessä, vastakkainasetteluissa eri tavoin ajattelevien tai uskovien välillä – tai kantaväestön ja maahanmuuttajien välillä. Laajemmin katsottuna kokemus polarisoitumisesta ja vastakkainasettelusta saattaa ilmentää kokemusta keskusteluilmapiirin muutoksesta politiikassa ja mediassa. Ideologiset erimielisyydet ovat sinänsä osa demokraattista keskustelua, mutta ne muuttuvat ongelmalliseksi silloin, jos ne muuttuvat ennakkoluuloiksi ja vihamielisyydeksi eri tavoin ajattelevia kohtaan ja johtavat syveneviin jakolinjoihin ”meidän” ja ”heidän” välillä, jolloin puhutaan affektiivisesta polarisaatiosta. Affektiivisen polarisaation vahvistumista on havaittu Suomessa viime vuosina (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.), vaikka kansainvälisesti katsottuna se on vielä maltillista. Suomalaisten vahva luottamus yhteiskuntaan ja sen instituutioihin (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.) on toiminut koheesion edistäjänä ja vastavoimana polarisoitumiselle.
Polarisaatio Suomessa
Keskusteluilmapiirin muutokselle on tunnistettu useita syitä. Vielä 1900-luvun loppupuolella suomalaista, konsensushakuista poliittista keskustelukulttuuria luonnehti sanonta ”asiat riitelevät, eivät ihmiset” ja keskustelussa vältettiin ”henkilöön käyvää” tyyliä. 2000-luvulla poliittinen keskustelu on koventunut (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.) ja viholliskuvia rakentava keskustelutyyli on yleistynyt, erityisesti poliittisten johtajien puheissa (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.). Mediakeskustelun painopiste on siirtynyt verkkoon ja sosiaaliseen mediaan, jossa huomion ja klikkausten saaminen suosii räväkämpää viestintää. Sosiaalisen median reaktioita ennakoiva suosittelualgoritmi voi vahvistaa tunnepitoisen ja vastapuolelle vihamielisen sisällön näkyvyyttä. Algoritmit voivat myös osaltaan edistää (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.) erimielisten sulkeutumista omiin samanmielisten kupliinsa ja niiden ”kaikukammioihin”. Samalla politiikka on jäsentynyt uusilla tavoilla arvokysymysten, kuten maahanmuuton, turvallisuuden, vähemmistöjen aseman ja ekologisuuden ympärille, joihin liittyvät uudenlaiset uhkakuvat herättävät ymmärrettävästi ihmisissä tunnepitoisia reaktioita. Affektiivista arvopolarisaatiota ilmenee enenevässä määrin nuorissa sukupolvissa ja myös sukupuolten välillä (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.): naisten nuoremmat sukupolvet ovat omaksuneet vasemmistoliberaaleja arvoja miehiä voimakkaammin ja he ovat miehiä kriittisempiä kristinuskoa kohtaan, mikä näkyy tässäkin tutkimuksessa.
Tutkimusaineistossa erilaiset jakolinjat tulevat näkyviksi erilaisina näkemyksinä polarisaatiosta, kirkoista ja niiden tehtävistä. Polarisaatiota vakavana tai erittäin vakavana ongelmana pitävien
osuuksissa toisistaan eroavat kirkkoihin kuuluvat ja kuulumattomat (68 % vs. 70 %); naiset ja miehet (77 % vs. 62 %); pääkaupunkiseutu ja muu Suomi (74 % vs. 68 %), korkeakoulutetut ja muut (yliopisto 76 % vs. peruskoulu 56 %); ammattiryhmät (kotiäiti/-isä/ työtön 82 %, ylempi toimihenkilö 78 %, eläkeläinen 66 %, työntekijä 63 %), sekä vasemmisto ja oikeisto (vihreät 92 %, vasemmistoliitto 91 %, kokoomus 56 %, perussuomalaiset 49 %). Erot ovat tässä pääosin suhteellisen pieniä, puoluekanta oli voimakkain jakava tekijä.
Polarisaatio kirkoissa
Yhteiskunnallinen arvopolarisaatio ja keskustelukulttuurin muutos näkyy myös kirkoissa. Aiemmin moninainen kirkollinen kenttä erilaisine kirkkokuntineen, liikkeineen ja järjestöineen on kaventunut kohti kaksinapaista liberaali-konservatiivi-asetelmaa, jossa kirkolliset liikkeet ja yksittäiset uskovat asemoituvat tai asemoidaan jompaankumpaan leiriin (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.). Jako ei kuitenkaan tee oikeutta kristillisten liikkeiden väliselle eikä niiden sisäiselle moninaisuudelle. Kiistakysymyksiksi ovat nousseet erityisesti sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvät kysymykset (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.), joita koskevat muuttuneet käsitykset yhteiskunnassa asettavat perinteiset kristilliset näkemykset oppositioon. Nämä jännitteet ovat tuoneet kiristyneen ja polarisoituneen keskustelutyylin myös esimerkiksi evankelis-luterilaisen kirkon sisäisiin keskusteluihin (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.), mikä lienee osaltaan vahvistanut kuvaa kirkoista polarisaation vahvistajina. Uskonnolliseen vakaumukseen perustuvat näkemykset saattavat liittää yksilön tai kokonaisen liikkeen arvopolarisaatiolinjan ”väärälle” puolelle.
Vaikka kirkkoja kohtaan esiintyi aineistossa kriittisyyttä, suomalaiset näyttäisivät yleisesti tunnistavan kirkot yhteiskunnallisina toimijoina, joiden nähdään kykenevän tukemaan vähäosaisia ja yksinäisiä – ja tätä myös odotetaan niiltä. Eri ryhmissä vähäosaisten tukemisen ja yksinäisyyden vähentämisen lukivat tärkeimpien tehtävien joukkoon yleensä 30–50 % vastaajista, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Kirkkoja ei myöskään nähty polarisaation keskeisinä aiheuttajina, joskin parantamisen varaa niillä nähtiin siinä olevan. Kirkkojen näkemisessä polarisaation lisääjinä toisistaan erosivat toisistaan kirkkoihin kuuluvat ja kuulumattomat (19 % vs. 33 %); naiset ja miehet (26 % vs. 22 %); ammattiryhmät (opiskelija 48 %, eläkeläinen 15 %), sekä vasemmisto ja oikeisto (vihreät 46 %, vasemmistoliitto 42 %, kokoomus 24 %, perussuomalaiset 21 %, keskusta 10 %). Tässäkin puoluekanta toi esille eniten eroja. Suomalaisista 63 % oli samaa mieltä väittämän ”Kirkot voisivat tehdä enemmän polarisaation lieventämiseksi” kanssa. Eri ryhmissä samaa mieltä olevien osuudet vaihtelivat pääosin 50 ja 70 prosentin välillä.
Nuorimmissa sukupolvissa ja opiskelijoiden keskuudessa kirkkojen rooli polarisaation vahvistamisessa nähtiin suhteellisesti suurimpana. Enemmistölle nuorista kirkot näyttäytyvät tutkimusten mukaan melko etäisinä toimijoina. Mielikuvat kirkoista saattavat muodostua heille median välittämien mielikuvien ja yksittäisten henkilöiden toiminnan perusteella. 15–34-vuotiaat nuoret ja nuoret aikuiset kuitenkin odottaisivat kirkoilta vähäosaisten tukemisen (43 % kahden tärkeimmän tehtävän joukossa) ja yksinäisyyden lievittämisen (37–44 %) lisäksi vastakkainasettelua vähentävää viestintää (36–38 %), eri taustoista tulevien kristittyjen välistä yhteistyötä ja uskontojen välistä dialogia (15–28 %). Koska tämän päivän nuoret ovat tulevien vuosikymmenten aikuisia, nämä signaalit kirkkojen ja niiden päättäjien kannattanee kuulla.
Lopuksi
Tutkimus toi esille jaetun huolen polarisoitumisen ja vastakkainasettelujen voimistumisesta suomalaisessa yhteiskunnassa, joka on tunnistettu muissakin tutkimuksissa. Tässä tutkimuksessa ideologinen polarisoituminen ilmeni eri kansanryhmien erilaisissa suhtautumistavoissa polarisaatioon ja kirkkoihin. Toisaalta suomalaisille tyypillinen luottamus yhteiskuntaan ja sen instituutioihin hillitsee vastakkainasetteluja. Tämä näkyy myös kirkkoihin ja niiden sosiaaliseen työhön kohdistuvana
arvostuksena, jossa suomalaiset olivat melko yksimielisiä. Toisaalta kirkoilta tunnutaan odottavan voimakkaampaa arvojohtamista vastakkainasettelujen ja erilaisten kansallisten ja globaalien uhkakuvien voimistuessa. Tällaisessa tilanteissa kirkoilla olisi hyvä mahdollisuus toimia sanomansa mukaisesti ja näyttää esimerkkiä erilaisesta tavasta kommunikoida ja selvittää ristiriitoja niiden sisällä ja erilaisia kristinuskon tulkintoja edustavien liikkeiden välillä.
Kirjoittaja:
Pietari Hannikainen
käytännöllisen teologian yliopistonlehtori, Helsingin yliopiston teologinen tiedekunta
22.10.2026