Opiskeluaikoinani asuin muutaman vuoden Münchenissä Baijerin evankelisen maakirkon omistamassa ekumeenisessa opiskelija-asuntolassa Collegium Oecumenicumissa. Opiskelijoita tuli ympäri maailmaa hyvin monenlaisista tunnustuskunnista ja kristillistä perinteistä käsin. Oli eteläkorealaisia, kreikkalaisia ja brasilialaisia, oli roomalaiskatolisia, ortodokseja ja luterilaisia. Jotkut kuuluivat kotimaissaan pienen pieniin vähemmistökirkkoihin. Osa taas osallistui pikemminkin alueensa megakirkon toimintaan. Jonain vuonna talon asukkaiksi oli kelpuutettu entisen itäblokin maista myös täysin uskonnottomia. Oli meillä siinä toisissamme ihmettelemistä.
Noina vuosina, vain muutaman sadan kilometrin päässä asuinpaikastamme, käytiin hajonneen Jugoslavian alueella veristä sotaa. Sota tuli entistä lähemmäksi, kun asuntolaamme muutti yhtä aikaa sekä serbejä että kroaatteja. Sodan vastapuolten edustajia siis; kaikki vakaumuksellisia kristittyjä. Seurasimme heidän reaktioitaan toisiinsa: yhteys oli korrekti, mutta ymmärrettävän välttelevä ja etäinen. Näimme, miten kunkin kotitilanne ja sodan mielettömyys painoi mieltä.
Talomme ohjelmaan kuului jokailtainen iltahartaus. Päivällä taas tarjolla oli yhteinen lounashetki. Oli muutakin yhteistä ohjelmaa kuten retket ja kuukausittaiset illanvietot. Oli pakko siis kohdata, puhua, nähdä ja tulla nähdyksi, sopeutua yhteiseen elämään. Kutsu sekä yhteiseen ruokapöytään että yhteiseen rukoukseen oli jokapäiväinen.
En tiedä, minkälainen yhteisasumisen kokemus serbialaisilla ja kroatialaisilla sisaruksillamme lopulta oli. Myös monilla muilla talon asukkailla oli omia, toisten maiden kansalaisiin tai toisenlaisiin kristittyihin liittyviä varauksiaan kannettavanaan.
Monien muiden tavoin sain kuitenkin nähdä ja kokea, että suurtenkin jännitteiden keskellä yhteys voi olla riittävässä määrin mahdollinen – vaikka sitten sen pienimmän yhteisen nimittäjän kautta – kun sitä tietoisesti etsitään, yritetään löytää ja sitten vahvistetaan.
Opiskelija-asuntolassamme jollekin solmu yhteyteen aukesi vähitellen yhteisen rukouksen tai laulun myötä. Toinen tarvitsi lisäksi hetken rennomman lentopallopelin tuoksinassa tai yhteisen pysähdyksen lähi-Biergartenissa.
Kristittyinä meitä kutsutaan olemaan rauhanrakentajina tässä maailmassa: ”Autuaita [ovat] rauhantekijät: he saavat Jumalan lapsen nimen.” (Matt. 5:9) Muutos alkaa meidän keskeltämme ja keskinäisestä yhteydestämme, jonka eteen kannattaa nähdä jatkuvasti vaivaa. Yhteisellä todistuksellamme tälle maailmalle on paljonkin väliä.
Tällä tiellä rohkaiskoon ja innostakoon meitä Paavalin muistutus Korintin seurakunnalle siitä, että emme joka tapauksessa koskaan pääse eteenpäin vain omassa voimassamme: ”Tämä aarre on meillä saviastioissa, jotta nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme.” (2. Kor. 4:7)
Iloa siis yhteyden etsintään ja rauhanrakennukseen!
Kirjoittaja:
TT Minnamari Helaseppä
SEN:n hallituksen jäsen, Herttoniemen ev.-lut. seurakunnan kirkkoherra