Taksikuski hurauttaa tottuneesti liikenteen sekaan Kenian pääkaupungissa Nairobissa ja esittelee itsensä Moosekseksi. Juutumme nopeasti matatujen eli pikkubussien väliin ruuhkassa. Autot on koristeltu erilaisilla iskulauseilla, joista suurin osa viittaa auton omistajan uskontoon. Kunniaa julistetaan Jumalalle ja Jeesus pelastaa. Välissä eteen kurvaavassa Allah on suurin. Ja sitten on niitä, joissa sovelletaan – tai kiitetään esimerkiksi kuningas Elvistä.
Etelässä uskonto ei ole yksityisasia, jota piilotellaan ja melkeinpä hävetään. Taksikuskin kevyt hyvänpäivän keskustelu alkaa utelemalla, mihin takapenkkiläinen uskoo. Varmaan hän huomasi, että turvavöiden puutteen vuoksi lähdin liikkeelle ristinmerkillä.
Kerron kuuluvani Suomessa ortodoksiseen kirkkoon. Kuski innostuu, koska hänkin on lapsena käynyt ortodoksisissa jumalanpalveluksissa äitinsä kanssa. Nykyisin hän on anglikaani. Mies pohtii, että voisi kyllä hyvinkin palata ortodoksiksi, mutta kun on kerran vaihtanut niin se saa riittää. Useamman kerran vaihtajia hän selvästi paheksuu.
Uskonto on globaalissa etelässä näkyvästi osa ihmisen arkea ja siitä puhuminen kertoo toiselle myös hänestä itsestään. Hyvin harvoin puhe kääntyy jankkaavaksi käännyttämiseksi, jossa keskustelukumppanin eri kirkosta etsitään virheitä ja korostetaan oman paremmuutta. Suurimmalla osalla on tapana mennä kirkkoon koko perheellä pyhänä, mille päivälle se nyt kelläkin sattuu. Keniassa kirkossa tahtoo mennä joka tapauksessa koko päivä. Sikäli tunnin tai kaksi kestävä saarna ei pilaa seurakuntalaisten muita suunnitelmia sille päivälle. Tätä vartenhan tänne tultiin. Palveluksen jälkeenkin jatketaan usein päivää yhdessä syöden tai teekupillisen ääressä, kun lähimmäinenkin on siinä vieressä.
Yhtä lailla naapurimaassa Etiopiassa uskosta puhuminen on arjessa yleistä. Kaupungin viranomainen kertoo, että virastoissa ei saa olla uskonnollisia tunnuksia näkyvissä neutraaliuden osoittamiseksi. Lounastauolla paastoruokaa syödessä eri uskontoja tunnustavien pöytäkeskustelu on kuitenkin uskontunnustuksia tulvillaan. Kehitysyhteistyöhankkeissa ihmisen uskonnollisen identiteetin ymmärtäminen on usein sitä kaivattua yhteistä kieltä.
Myös Euroopassa on vielä maita, joissa uskonto pistää toisenlaiseen tottuneelle silmään. Kreikassa suurin osa kansasta on ortodokseja, mitä monet paikalliset pitävät synonyymina sanalle kristitty. Pääsiäisen aikaan uutisankkuri aloittaa uutiskatsauksen sanoilla: Hyvät naiset ja herrat, Kristus nousi kuolleista! Vastaava tervehdys Suomessa pääsisi seuraavana päivänä iltapäivälehtien kanteen ja uutisankkuri vähintäänkin jäähylle. Myös linja-autoissa ja metroissa toivotetaan Kreikassa hyvää pääsiäistä samoilla ylösnousemuksesta kertovilla sanoilla. Monille se on varmasti vain sanonta, mutta onhan se myös valtava uskontunnustus, jos yhtään jää pohtimaan tuota tervehdystä.
Viime päivinä olen miettinyt Nikealaista uskontunnustusta monelta kantilta. Suomen Ekumeenisen neuvoston syyskokouksessakin pari viikkoa sitten Tampereella, nuo tuhannen seitsemän sadan vuoden takaiset sanat olivat kokoontumisen pääteemana. Elämme juhlavuotta. Keisari Konstantinus kutsui ja komensi vuonna 325 kolmisensataa aikansa kirkon johtajaa, uskon oppinutta, piispaa ja muutenkin aktiivista kristittyä pieneen Nikean kaupunkiin sopimaan siitä, mihin tässä oikein uskotaan. Kristittyjen vainot olivat hiljattain päättyneet, joten nyt oli mahdollisuus ruveta rakentamaan yhteistä muotoa. Erimielisyyksiä ja tulkintoja riitti. Silloinkin. Eikä kaikkea saatu kerralla valmiiksi.
Kokouksen päätöksiin luetaan kuitenkin tänä päivänä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen ymmärtäminen pyhänä Kolminaisuutena – sekä Nikean uskontunnustus.
–
Erityisesti kolmiyhteisen Jumalan tunnustaminen yhdistää tänä päivänä Suomen Ekumeenisen Neuvoston jäseniä. Mukana on 11 jäsenkirkkoa, 5 tarkkailijakirkkoa ja 27 jäsenjärjestöä. Se tarkoittaa melkein kaikkia suomalaisia kristittyjä.
Suomen väkiluku on tänä armon vuonna marraskuussa noin 5,625,500. Heistä luterilaiseen kirkkoon kuuluu noin 3,5 miljoonaa, meihin ortodokseihin yksi prosentti eli 56 tuhatta, katoliseen kirkkoon Suomessa vajaat parikymmentä tuhatta ja niin edelleen. Jos neuvoston määrittelisi jäsentensä etujärjestöksi niin olisihan sillä pelottavan suuri mandaatti ja joukkovoima.
Vuoden 2024 kyselytutkimuksessa 57 prosenttia suomalaisista identifioitui kristityksi. Kyselyn perusteella kristinusko on mieluummin kulttuurillinen kuin uskonnollinen identiteetti. Meillä on myös kulttuurisesti tapana vähätellä ja pitää pienempää ääntä, koska maan hiljaiset perivät maan ja kovaääniset käyvät korviin. Etelän esimerkin rohkaisemana ei tarvitsisi kuitenkaan pelätä, että oman uskon tunnustaminen loukkaisi toista, koska sehän vain kertoo siitä, kuka minä olen.
—
Uskon yhteen Jumalaan, kaikkivaltiaaseen Isään,
taivaan ja maan, kaiken näkyvän ja näkymättömän Luojaan.
Uskon yhteen Herraan, Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan,
joka on syntynyt Isästä ennen aikojen alkua,
valo valosta, tosi Jumala tosi Jumalasta,
syntynyt ei luotu,
joka on samaa olemusta kuin Isä, ja jonka kautta kaikki on saanut syntynsä,
joka meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden astui alas taivaista,
tuli lihaksi Pyhästä Hengestä ja Neitsyt Mariasta ja syntyi ihmiseksi,
ristiinnaulittiin meidän puolestamme Pontius Pilatuksen aikana, kärsi ja haudattiin,
nousi kuolleista kolmantena päivänä, niin kuin oli kirjoitettu,
astui ylös taivaisiin, istuu Isän oikealla puolella
ja on kirkkaudessa tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita,
ja jonka valtakunnalla ei ole loppua.
Uskon Pyhään Henkeen,
Herraan ja eläväksi tekijään,
joka lähtee Isästä,
jota yhdessä Isän ja Pojan kanssa kumarretaan ja kunnioitetaan
ja joka on puhunut profeettojen kautta.
Uskon yhteen, pyhään, katoliseen ja apostoliseen kirkkoon.
Tunnustan yhden kasteen syntien anteeksiantamiseksi, odotan kuolleiden ylösnousemusta ja tulevan maailman elämää.
Aamen.
Minna Rasku on ortodoksisen kirkon Filantropia ry:n projektipäällikkö ja SEN:n hallituksen jäsen.