Näkökulmat

Vuonna 2016 Ekumeenisen vammaisuuden edustajaverkosto julkaisi asiakirjan The Gift on Being (Olemisen lahja). Paitsi saavutettavuuden ja vammaisuuden asiantuntijana Kirkkohallituksessa, myös vammaisena naisena koen tämän julkaisun teologisesti hyvin vahvasti voimauttamana. Seuraavassa kuvaan näkökulmia ja poimintoja, jotka näyttäytyvät asiakirjassa erityisen merkityksellisenä ja puhuttelevina.

Kirkkojen maailmanneuvosto (WCC) julkaisi vuonna 2003 asiakirjan A Church of All and for All (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.), jonka laati EDAN, Ekumeeninen vammaisuuden edustajaverkosto. Vuonna 2016 ilmestyi tälle asiakirjalle EDANin laatimana jatko-osa The Gift of Being (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.) (Olemisen lahja), jossa sitouduttiin vielä aiempaa vahvemmin laajaan, ihmisoikeuslähtöiseen vammaisuuden tarkastelunäkökulmaan. Asiakirjan ilmestyessä olin itse äitiyslomalla, mutta ansiokas työtoverini työsti aineistosta Suomen evankelisluterilaiselle kirkolle yhdessä työryhmän kanssa materiaalin Mahdollistava kirkko (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.).

Jokaisen ihmisen luovuttamaton ihmisarvo perustuu jokaisen ihmisen heijastuksesta Jumalan kuvana. Yksikään ihmisistä ei ole enemmän Jumalankuva kuin joku toinen on. Jumala ei luonut eri laatuisia ihmisiä, eikä luokitellut heitä.  Jumalassa on monimuotoisuutta, mutta ei jakolinjoja. Evankeliumin näkökulmasta ei ole ihmisiä, joiden elämä on vähemmän arvokasta, koska Jumalan tarkoitus maallisille olennoille ei riipu heidän pystyvyydestään tai kyvyistään. Useat vaikutusvaltaiset teologit ovat olleet vammattomia henkilöitä, jonka johdosta Jumalankuvan keskustelussa ei ole kuulunut vammaisten ihmisten ääni tai ihmisyys. Tästä on seurannut erilaisia rakenteita, jotka ovat syrjineet ja sortaneet vammaisia ihmisiä. (Suhonen, 2022).

Puhuttaessa vammaisista ihmisistä on todettava, että eri tavoin vammaiset eroavat toisistaan yhtä paljon kuin minkä tahansa muun yhteiskunnan segmentin ihmiset eroavat toisistaan. Asiakirjan mukaan puhuminen ”vammaisista” on strategia, jota yhteiskunta käyttää hallitsemaan pelkoaan kohdata rajoituksia, joita vammaisten kanssa eläminen aiheuttaa. Ihmiset, jotka on merkitty vammaisiksi, erotetaan valtavirran yhteiskunnasta ihmisinä, joilla on ”erityistarpeita.” ”Huolehtimalla” heidän erityistarpeistaan, heitä on ohjattu kaikenlaisiin ”erityisjärjestelyihin” jo 1800-luvun lopulta saakka, kuten erityislaitoksiin, sairaaloihin ja kouluihin. Tuloksena vammaisilla henkilöillä on yksi yhteinen kokemus ja se on erottaminen erilliseksi muista ihmisistä.

Vammaisliikkeen iskulause, ”Ei mitään meistä ilman meitä” on lähtenyt ajatuksesta, ettei mitään vammaisiin liittyvää tulisi tehdä ilman heitä. Vammaisilta ihmisiltä ei saa viedä heidän oikeuttaan kertoa omia tarinoitaan sen sijaan, että he kertovat muille, mitä heidän vammaisuutensa ”tarkoittaa”. Oman tarinan kertominen on ihmiselle sopiva tapa sanoittaa, mitä henkilö pystyy tekemään, sen sijaan, että toiset tunnistaisivat hänet sen kautta, mitä hän ei voi tehdä.

Onko vammaisuus ihmiselle lahja?

Vammaisten ihmisten jakaminen erilliseen luokkaan on epäonnistumista. Useinkaan vammaisten ihmisten luokittelu erilliseksi vammattomista ei tunnista heidän persoonallisuuttaan, yksilötason identiteettiään tai sitä, että he ovat itse oman elämänsä päähenkilöitä ja käsikirjoittajia yhtä paljoin kuin vammattomatkin.

Koska teologisesti tarkasteltuna jokainen ihminen on Jumalan oma, tämä tarkoittaa myös sitä, että muut ihmiset eivät voi puhua lopullista sanoja kenenkään meidän elämästämme. Tämä on erittäin tärkeää vammaisille henkilöille. Missä muut ihmiset usein esittävät näkemyksensä vammaisuudesta tragediana, on ratkaisevan tärkeää, että jokaisella on oikeus kertoa tarina elämänsä matkasta omasta näkökulmastaan. Se merkitsee oikeutta puhua omalla äänellä muita ihmisiä vastaan, jotka tuovat esille omat näkemyksensä vammaisesta ihmisestä itsestään.

On hyvin tärkeää vastustaa yleistämistä ja halventavaa kieltä siitä, kuinka ajatellaan ja puhutaan merkityksistä. Kirkossa on aina oltava runsaasti tilaa sille, että vammaiset kirkon jäsenet voivat tuoda esille ja kertoa omia tarinoitaan. Se on vähintä, mitä odottaa kristillisistä yhteisöistä: että he luovat tilaa jokaiselle jäsenelleen. Kuten Paavali toteaa korinttolaiskirjeessä ”Kristus on kuin ihmisruumis, jossa on monta jäsentä.” Ehtoollisen yhteyden sisällä on Kristuksen ruumis, jossa kukaan jäsen ei voi sanoa toiselle, ettei toista tarvitse, saatikka määrittää tätä. Kaikille Kristusruumiin jäsenellä on lahjansa ja siten ei myöskään ole ketään, joka ei tarvitsisi muita.

Jokaisella ihmisellä on kykyjä ja lahjoja. On esimerkiksi harjoituksen kautta kehitettyjä taitoja eri tieteenaloilla ja taiteessa sekä vaikkapa liike-elämässä. Syvästi kehitysvammaisen henkilön myötä on olemassa esimerkiksi kiintymyksen ja läsnäolon taito ja lahja niille, jotka tarjoavat hoitoa ja tukea. Koska kristittyinä olemme anteeksiannon saaneita, ei raja-aitoja eri taitojen ja lahjojen välillä ole. Ilman kaikkien Jumalan antamien jäsenten sisällyttämistä, kirkko ei heijasta Kristuksen ruumista.

Onko vammaisuus ihmiselle lahja? Osa vammaisista ihmisistä kokee näin, osa ei. Kun vammaisia ihmisiä on eroteltu vammattomista, lähihistoriassa vammaisten henkilöiden erottelussa muusta yhteiskunnasta on ollut esimerkiksi taustakäsitys ihmisen tuottavuudesta. Kirkko koostuu kaikista sosioekonomisista luokista: sekä rikkaat että köyhät tarvitsevat pelastusta, jonka vain Jumala voi tarjota. Mutta mikä on elämän lahja, kun henkilö syntyy negatiivisissa sosiaalisissa ja taloudellisissa olosuhteissa? Se, että elämä on lahja, ei pelasta ihmisiä murtuneisuuden kokemuksesta. Se ei myöskään suojaa epäoikeudenmukaisuuksilta. Olemisen lahja toteutuu, kun ihmiset ottavat vastuunsa tukea muita kehittämään lahjojaan ja kykyjään.

Onko kaikilla oikeus syntyä?

Vammaiset ihmiset kohtaavat epäoikeudenmukaista kohtelua ja väkivaltaa terveydenhoidossa, erityisesti poikkeusolosuhteissa kuten sodassa. Vammaiset ovat myös eriarvoisessa asemassa usein koulutuksen saralla eivätkä heidän kykynsä pääse läheskään aina ansaitsemaansa oikeuksiin.

rityinen huolenaihe oikeudenmukaisuudesta on lääketieteellisen teknologian nopea maailmanlaajuinen kehitys. Sikiödiagnostiikan myötä kaikilla ihmisillä ei ole oikeutta syntyä, vaan oletetun vammaisen ihmisen elämä on luvan kanssa mahdollista abortoida vielä myöhemmillä raskausviikoillakin, toisin kuin vammattomiksi oletettujen. Sikiöiden tutkimukset ja niiden perusteella tehtävät raskaudenkeskeytykset pohjautuvat käsityksiin normaaliudesta ja erilaisuudesta. Vammaistutkijat ovatkin sitä mieltä, että vammaperusteisten raskaudenkeskeytys sisältää viestin, ettei vammaisten ihmisten elämää pidetä yhtä toivottavana ja arvokkaana kuin vammattomien. (Suhonen, 2022).

Sikiödiagnostiikka antaa vanhemmille mahdollisuuden niin sanottuun ”tietoon” perustuvaan valintaan syntymättömien sikiöiden geneettisten ominaisuuksien osalta, jossa suositaan tiettyjä elämänlaadun argumentteja. Jonkin ominaisuuden on siis toisin sanoen arvioitu olevan siinä määrin epäsuotuisa, että sitä halutaan ennaltaehkäistä. Kristilliset näkemykset, jotka vastustavat tätä bioeettistä kantaa, esittävät että elämä sellaisenaan on pyhää. Kirkolla onkin aivan välttämätön rooli toimia sosiaalisena edunvalvojana niiden ihmisten osalta, joilla on keskustelussa heikentynyt asema ja tulevaisuus yhteiskunnassa. Tässä yhteydessä tarkoitan niitä vammaisia ihmisiä, jotka on mahdollista tunnistaa esimerkiksi geeniteknologian avulla ennen syntymäänsä ja joilla ei ole mahdollista edes syntyä esimerkiksi henkilöitä, joilla on Downin syndrooma tai harvinainen geenimuunnos.   

Kyvyt ovat väliaikaisia

Nykyajalle leimallista on, että ihmisen lisääntyminen tukeutuu vapaan markkinatalouden näkökulmasta vauvojen tuotantoon, jossa keskiössä on ihmisen ”lisääntymisoikeus” ja ”edullisten” lasten hyödyntäminen markkinataloudessa. Tämä tuottaa EDANin raportin pohjalta trendin ja ilmiön, jota voidaan kuvata ruohonjuuritason eugeniikaksi eli eugeniikaksi, joka lähtee liikkeelle alhaalta käsin ei ylhäältä ohjatusti.  Tämän lisääntymisnäkemys tuo esille nyky-yhteiskunnan ilmeisen kyvyttömyyden kohdata haavoittuvuutta, rajoituksia, ja menetystä osana ihmisen olemassaoloa. Tämä selittää myös eräänlaisen pelon elää vammaisten kanssa. Yleisessä keskustelussa toimintarajoitteisilla henkilöillä ajatellaan olevan haavoittuvuus, minkä yhteiskunta pyrkii kompensoimaan määrittämällä henkilöt ihmisiksi, joilla on erityistarpeita. Tahattoman institutionaalisen tason järjestelyt, jotka perustuvat käsitykseen ”erityistarpeista”, pyrkivät vahvistamaan yleistä uskoa, että haavoittuvuus on kategorinen ero, joka koskisi vain tiettyä ryhmä ihmisiä. Ei ole. Haavoittuvuus on luontainen ihmisen tila. Ihmiset sellaisenaan ovat haavoittuvia.

Vammaisliikkeen vastaus tähän väärään uskomukseen on ollut, että ”kyky” ei ole pysyvä tila kenellekään. On vain ”tilapäisesti työkykyisiä” ihmisiä.  Vammainen ihminen voi muistuttaa, että vammaisuus on mahdollisuus. Ihan milloin tahansa, Ihan missä tahansa ja ihan kenestä tahansa voi tulla vammainen henkilö. Vammaisuus on yhteiskunnallisesti tarkasteltuna ainoa vähemmistörooli, joka on elämän aikana mahdollinen ihan kaikille ihmisille. Tämä voi herättää vammattomissa ihmisissä vierautta ja pelkoa. (Suhonen, 2022). Useimmat ihmiset, vaikka eivät, kohtaavat toimintarajoitteita jossain vaiheessa elämäänsä. Siksi on kaikkien edun mukaista, sisällyttää ”vammaiset” yhteiskuntaan tasa-arvon perusteella.

Kaikki tämä ei tarkoita, ettei ”haavoittuvuus” olisi ongelma vammaisille henkilöille. Ihmiset usein pyrkivät piilottamaan haavoittuvuutensa sekä itseltään että muilta. Haavat ja mustelmat ovat tuskallisia, eikä ole mitään syytä kieltää tätä. Ihmisten kantamia haavoja on myöskin turha millään muotoa romantisoida. Kuten olen jo aiemminkin eri yhteyksissä todennut, vammaisuuteen itseensä voi sisältyä syvä vaille jäämisen kokemus ja kipeä tietoisuus siitä, että itseltä on lopullisesti poissa mahdollisuus johonkin sellaiseen, joka mahdollistuu muille ja jota koskaan ei itse saa edes tietää. (Suhonen, 2002; Suhonen & Pettinen, 2021)

Rajallisuus on luontaista, ei poikkeus

Kuten Jaakob, joka paini Jumalan kanssa, vammaiset ihmiset kysyvät samoja kysymyksiä: Miksi minä? Onko olemassa tarkoitusta minun tilaani? Ottaen huomioon nämä kysymykset samalla kun vammaa pidetään jollain tapaa traagisena, on lopulta kuitenkin niin että monet vammaiset ihmiset elävät kohtuullisen onnellista elämää, eikä toimintarajoitteessa ole välttämättä ole mitään traagista. Yleisesti ottaen asenteissamme ja toimissamme toisiamme kohtaan on syytä vakuuttua siitä, että olemme epätäydellisiä, olemme vähemmän kuin kokonaisia ollessamme ilman kaikkien ihmisten lahjoja ja kykyjä. Emme ole täysi yhteisö ilman toisiamme.

Ottaen huomioon erilaiset kulttuuritaustat, ihmiset tulevat hyväksymään toimintarajoitteensa eri reittejä ja eri tavoin.  Vammaisuuden kokemus on yksilöllinen. Syntymästä saakka vammaisena elänyt ihminen ei tiedä muusta, jonka hän voi tunnistaa kipeästikin pystyessään vertaamaan itseään muihin. Esimerkiksi onnettomuudessa vammautuneen henkilön kokemus vammaisuudesta voi olla kovinkin toinen kuin alkuperäisvammaisen eli jo syntymästään vammaisen henkilön (Suhonen, 2022).

Kadonneiden toiveiden tragedia ja toteutumattomat elämänodotukset voitetaan oppimalla löytämään uusi itse. Tämä voi vaatia tuskallista taistelua, jonka tulos on tuntematon ja jota ehkä pelätään silloin, kun toimintarajoite, vamma, on itseä läsnä. Tragediakokemus on tärkeä ymmärtää, koska lopulta se on se tapa, jolla tämä kokemus voidaan voittaa ja myös ymmärtää. Kirkkojen on suhtauduttava vakavasti tähän kokemukseen. Surun kokemus voi olla hyvin todellinen erityisesti silloin, kun ihmiset ovat juuri vammautuneet. Jumala Jeesuksessa Kristuksessa omaksuu ihmisen olemassaolon haavoittuvuuden lähettäessään poikansa, koska rakastaa maailmaa. Jumala on hyväksynyt rajallisuuden rajoitukset ihmisen olemassaololle luontaisina. Inkarnaatiossa Jumalan haavoittuvuus liittyy rakkauteen. Tämä tarkoittaa, että Jumala altistaa myös itsensä haavoittuvuudelle.

Kuten on laajalti todistettu viime vuosikymmeninä, hyväntekeväisyysvälineenä oleminen ei ole ollut siunaus vammaisille ja heidän perheilleen. Usein se on ollut halventavaa ja nöyryyttävää. Näin kokeneet vammaiset ihmiset paheksuvat hyväntekeväisyyden käsitettä, myös kirkon sisällä. He haluavat olla arvostettuja siitä, mitä he osaavat, sen sijasta, että heidät toivotettaisiin tervetulleiksi tarvitsevina ihmisinä, jotka luovat muiden mahdollisuudet harjoittaa kristillistä hyveitä.

Parantaminen ja paraneminen

Toistuva teema uskonnollisessa ajattelussa vammaisuudesta on myös kysymys paranemisesta. Ottaen huomioon jatkuvan todistuksen vammaisista henkilöistä osana Kristusruumista, on syytä pohtia, kuinka vammasta paraneminen edes voisi olla relevantti kysymyksenä. Entä ihmiset, jotka eivät edes halua parantua vammastaan? Monet vammaiset ihmiset kamppailevat niin kutsuttujen parantamisnarratiivien” kanssa. Miten parantaminen on näyttäytynyt Jeesuksen näkökulmasta, onkin pohdinnan arvoinen kysymyksenä. Esimerkiksi sortavat kuvaukset parantamisihmeistä saavat vammaiset ihmiset pitämään kirkkoa fyysisesti ja sosiaalisesti saavuttamattomana ja epävieraanvaraisena. Jeesus ei parantanut ketään kysymättä. Hän kysyi ihmisiltä, mitä toivoisit minun tekevän sinulle, ennen kuin paransi. Jeesus kunnioitti vammaisen ihmisen itsemääräämisoikeutta. (Suhonen, 2022)

Useimmat vaikutusvaltaiset teologit ovat olleet siis vammattomia ja omaksuneet hermeneuttiseksi viitekehykseksi toimintakyvyn tulokulman. Tämän tarkastelukulman kautta ja näennäisesti vammaisuus voikin näyttäytyä epänormaaliutena, synnin seurauksena ja poikkeavuutena sekä luonnollisen järjestyksen vääristymänä. Kun vammaisuus ei ole osa itseä tai itselle ymmärrettävissä ja saattaa vähän pelottaakin, sitä ei osata kohdata ja se pitää ikään kuin selittää, muuttaa ja parantaa. Tämä teologien oma rajoittuneisuus on johtanut siihen, että heille on muotoutunut tarve parantaa vammaiset ihmiset ”synnistä” ja saada heidät takaisin ”normaaleiksi.” (Suhonen, 2022).

Samalla kun nykyinen teologinen ajattelu on jo aikoja sitten luopunut tästä näkemyksestä, vammaisuudesta synnin seurauksena, se on yhä myös totta joissakin konteksteissa. Parantamiskertomusten osalta Olemisen lahja asiakirjassa kysytäänkin, ovatko kertomukset todellakin tarinoita paranemisesta parannuskeinona, kuten usein oletetaan, vai ovatko ne paranemista suhteessa? Esimerkiksi, ovatko parannuskertomukset tarinoita uskosta ja paranemisesta, kun palautetaan ehtoollinen Jumalan kanssa Kristuksessa valtakunnan merkiksi?

Vammaisuuden yhdistäminen paranemiseen parannuskeinona sisällyttää itseensä myös ajatuksen elämästä, joka vammaisena olisi ainoastaan kärsimystä. Tämänkaltainen vammaisuuden määrittely on usein ylimielistä vammaisuuden määrittelyä ulkoapäin. Esimerkiksi Jobin kirjan kärsimyksen tarkastelussa on ehkä lopulta enemmänkin kysymys yhteydestä ihmisen ja Jumalan välillä. Kun ihmisen ja Jumalan välillä on yhteys, ei muulla lopulta olekaan enää väliä. Ei edes kärsimyksellä. (Suhonen, 2022). Jeesuksen parantamistoimissa on lopulta kysymys siitä, kuinka hän parantaa ihmisten rikkimenneitä suhteita Jumalaan.

Kunpa vammaisuus ei tarkoittaisi mitään

Asiakirja toteaa, että parasta olisi, jos kirkossa vammaisuus ei olisi enää mikään luokka tai määritelmä. Ideaalitila olisi, että kirkossa vammaisuus ei enää tarkoittaisi yhtään mitään. Todellinen tuki vammaisille henkilöille, ei keskity heidän tarpeisiinsa, vaan kutsuu vammaiset ihmiset tuomaan oman panoksensa, joka mahdollistaa kirkon olevan Kristuksen ruumis. Kirkon tulee tunnustaa kaikkien ihmisten lahja, yhdenvertaisuus ja ihmisarvo elää ja todistaa elämässään Kristuksen evankeliumia. Tämä toteutuu parhaiten, kun kuunnellaan vammaisten ihmisten omia kokemuksia ja kertomuksia.

Lähteet

• The Gift of Being. Called to Be a Church of All and for All. 2016.  Central Committee 22-28. June/2016. Trondheim, Norway. World Council of Churches.
• Suhonen, K. 2022. Vammainen pappi. Teologian pro-gradu-tutkielma. Itä-Suomen yliopisto, Filosofinen tiedekunta. Teologian osasto. Joensuu.
• Suhonen, K. & Pettinen, S-A. 2021. Vammainen lapsi kirkossa. (Viitattu 17.2.2022 Vammaisuus ja lapsen oikeudet (valtioneuvosto.fi) (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.).

Katri Suhonen on Suomen ev.-lut. kirkon Kirkkohallituksen saavutettavuuden ja vammaisuuden asiantuntija. Teksti on alunperin julkaistu Lehterissä (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.) 13.6.2022.

Nuorten mielenterveyden haasteet ovat suuri inhimillinen ja taloudellinen taakka yhteiskunnalle. Nuorten ja nuorten aikuisten mielenterveyden haasteiden vaikutukset näkyvät niin kotona, kouluissa, työpaikoilla ja vapaa-ajan ympäristöissä. Nuorten mielenterveyspalveluiden tarve on hälyttävän suurta ja hoitoon pääsyä odottavien nuorten määrä vain kasvaa. Nuoret kaipaavat mahdollisuuksia käsitellä mieltään painavia huolia, esimerkiksi perheen taloudellisesta toimeentulosta, omasta ja läheisten turvallisuudesta sekä opinnoissa ja työelämässä jaksamisesta. Nuoret tarvitsevat turvallisten yhteisöjen ja aikuisten luomaa perspektiiviä sekä uusia ajatuksia tarjoavia näkökulmia, jotta huolet eivät muutu sairaudeksi tai johda nuoren ulkopuolisuuden kokemukseen.

Tähän tarpeeseen Walk in terapia vastaa. Walk in terapia toimintamallina rantautui Suomeen vuonna 2021 Kirkkohallituksen ja Tampereen seurakuntayhtymän kokeiluna. Sain kuulla Walk in therapy toimintamallista 19.3. professori Monte Bobelen luennolla. Lähdimme ratkaisukeskeisesti toimimaan, punaisena lankana ohje 2000 vuoden takaa, menkää ja tehkää.  Ensimmäinen Walk in terapian -toimipiste aloitti Tampereen Vanhalla kirkolla syksyllä 2021. Tällä hetkellä Walk in terapiaa tarjotaan jo 18 paikkakunnalla, 30 toimipisteeseessä sekä videovälitteisesti verkossa. Walk in terapia on anonyymia ja maksutonta matalan kynnyksen mielenterveysapua, joka on suunnattu erityisesti alle 29-vuotiaille nuorille ja nuorille aikuisille. Walk in terapia sopii kaikille, jotka kokevat tarvetta keskustella elämästään, ajatuksistaan, tunteistaan tai toiminnastaan ammattilaisen kanssa. Walk in terapiaan ei tarvitse diagnoosia, ajanvarausta tai lähetettä, eikä siellä tehdä kirjauksia.

Käytännön toteutus

Walk in terapia takaa asiakkaalle laadukkaan, nopean ja turvallisen terapiapalvelun, jota toteutetaan paikallisesti moniammatillisessa yhteistyössä. Lasten ja nuorten keskus koordinoi ja kehittää toimintaa valtakunnallisesti. Paikallisesti toimintaa toteuttavat pääosin seurakunnat joko yksin tai yhdessä muiden toimijoiden kanssa. Toteuttajatahot tekevät palvelun toteutuksessa paikallisesti sopivia ratkaisuja valtakunnallisten toimintaperiaatteiden mukaan. Paikallinen toteuttajataho vastaa mm. paikallisen toiminnan organisoinnista, vastaanottotilan järjestämisestä, markkinoinnista ja terapeuttien rekrytoimisesta sekä pätevyysvaatimuksista. Walk in terapeutit ovat täydennyskoulutettuja (väh. 20 op terapeuttisia menetelmäopintoja) ja heillä on soveltuva taustakoulutus. Terapiatyön toteutus tapahtuu joko olemassa olevaan toimintaan juurrutettavana lisäpalveluna ja näin ollen osana ammattilaisen työaikaa tai vapaaehtoisten terapeuttien avulla.

Walk in terapia perustuu käynti kerrallaan – terapiaan

Käynti kerrallaan -terapia ei ole oma terapiasuuntauksensa, vaan työskentelyote, joka sisältää mm. ratkaisukeskeisen terapian elementtejä. Käynti kerrallaan -terapiaa (single session therapy) on kehitetty 1980-luvun lopulta alkaen Yhdysvalloissa Moshe Talmonin, Michael Hoytin ja Robert Rosenbaumin johdolla.

Käynti kerrallaan -terapia on työskentelymalli, joka pohjautuu useissa kansainvälisissä tutkimuksissa saatuun tulokseen, jonka mukaan jopa puolet asiakkaista on saanut toivomansa avun yhdestä tapaamisesta. Yhden istunnon asiakkaista 88% raportoi merkittävästä edistymisestä käsitellyn ongelman ratkaisun suhteen. Myöskään yhden istunnon terapiaa saaneiden ja useamman istunnon terapia-asiakkaiden hoidon vaikuttavuudessa ei ole ollut merkittäviä eroja. (Talmon 1990, viitattu lähteessä Hoyt 2019.) Yhdellä tapaamisella voi olla siis iso merkitys asiakkaan elämässä.

Käynti kerrallaan -terapiassa pyritään tunnistamaan asiakkaan elämäntilanteen muutostoiveet, muodostamaan konkreettisia, pieniä tavoitteita sekä löytämään uusia näkökulmia, resursseja ja voimavaroja. Jokaisen käynnin lopuksi asiakkaan kanssa arvioidaan työskentelyn hyödyllisyyttä, ja hänen kanssaan mietitään, mitä istunnosta voi ottaa mukaan ja onko tarvetta jatkokäynneille tai muuhun tukeen tai apuun. Olennaista on tiedostaa tapaamisen ainutkertainen luonne, vaikka myöhemmin tulisikin uusia käyntejä. Yksi käyntikerta voi olla kokonainen terapia, jossa on alku-, keskikohta ja lopetus. Kun apua ei tarvitse odottaa, myöskään ongelmat eivät kasva liian suuriksi. Kun oikea suunta on selvillä, ei uusia tapaamisia välttämättä tarvita.

Käynti kerrallaan -terapia voi olla parhaimmillaan vaikuttavaa, taloudellista ja asiakkaan tarpeisiin vastaavaa. Terapeuttisen työn vaikuttavuutta selittää asiakkaan ja terapeutin hyvä yhteistyösuhde. Walk in terapiassa korostuu asiakkaan ja terapeutin yhteinen käsitys tavoitteista ja toiminnasta sekä erityisesti terapeutin osoittama kunnioitus, läsnäolo ja kiinnostus asiakkaan kokemusta kohtaan.

Walk in terapia – toimintaa omalle paikkakunnalle/omaan seurakuntaa?

Toiminnasta vastaa nyt valtakunnallisesti Lasten ja nuorten Keskus Wihurin säätiön tuella. Lokakuussa Lasten ja nuorten keskuksen hallinnoima ja toteuttama Walk in terapian valtakunnallistaminen ESR+ hanke. Hankkeen tavoitteena on kolmen vuoden aikana lisätä Walk in terapian saavutettavuutta valtakunnallisesti kouluttamalla 120 uutta Walk in terapeuttia sekä luomalla toiminnan jatkuvuutta tukeva toimintamalli ja -rakenteet. Tavoitteena on laajentaa toimintaa 25 uuteen toimipisteeseen, joissa kohdataan vuosittain noin 2000 alle 29-vuotiasta asiakasta. Hankkeen rahoittaa Euroopan sosiaalirahasto, ESR. Nyt seurakunnilla on oiva tilaisuus käynnistää Walk in terapiaa, sillä hankkeen avulla voidaan tukea toiminnan käynnistymistä mm. kouluttamalla paikallisesti toiminnasta vastaavan organisaation yöntekijöitä tai vapaaehtoisia Walk in terapeuteiksi.

Walk in terapian avulla voimme tarjota matalan kynnyksen, maksutonta apua yhä useammalle nuorelle. Ennaltaehkäisevällä ja korjaavalla palvelulla voimme ennaltaehkäistä ongelmien monimuotoistumista ja syvenemistä sekä pitkäaikaisvaikutuksia.  Varhainen, oikea-aikainen tuki on todettu useissa selvityksissä olevan monessa tapauksessa riittävä eikä jatkopalveluita välttämättä tarvita. Ajatuksena on auttaa apua tarvitsevaa ennen kuin avun tarve muuttuu hoidon tarpeeksi.

Lähde: Hoyt, M. 2019. Single-session therapy: when the first session may be the last
https://ccny.buffalo.edu/wp-content/uploads/sites/70/2019/05/CCNY-2019-Hoyt.pdf (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.)

Teksti: Mikko Mäkelä, toiminnanjohtaja, rovasti
Lasten ja nuorten keskus ry

Olohuone tarjoaa yhteisön, tukea ja toimintaa

Olohuone on matalan kynnyksen kohtaamispaikka Helsingissä 18–25-vuotiaille ilman huoltajaa alaikäisenä turvapaikanhakijana Suomeen tulleille nuorille. Nuori voi tulla Olohuoneelle, jos ei halua olla yksin kotona, kaipaa tukea tai apua läksyissä, arjen asioissa tai juttuseuraa.

Kohtaavassa ja tutussa yhteisössä on helppo tuoda esiin tuen tarvetta ja saada ennaltaehkäisevää ohjausta ja neuvontaa ennen kuin ongelmat eskaloituvat.

Läksyjen ääressä tai pelikentän laidalla nousee esiin myös mielen hyvinvointiin, jaksamiseen, motivaatioon, talousvaikeuksiin, peli- tai päihdeongelmiin liittyviä kysymyksiä, joista on helpompi puhua tutuille aikuisille.

Neuvonnan varhainen saavutettavuus voi ehkäistä ongelmien syntymistä ja kannatella nuoria niitä ratkaistaessa, vaikka Olohuoneella nuoria ei kohdata asiakkaana, joilla on ongelmia, vaan nuorina epätavallisissa tilanteissa.

Perustettu tarpeista käsin

Olohuone on perustettu nuorten tarpeista käsin. Diakonissalaitoksella on järjestetty ilman huoltajaa alaikäisenä Suomeen tulleille nuorille Kummiperhetoimintaa vuodesta 2016 alkaen. Kummiperhetoiminnassa yhdistetään yksin Suomeen tullut nuori ja suomea puhuva vapaaehtoinen kummiperhe, jotka tapaavat toisia omien aikataulujensa puitteissa.

Kummiperhetoiminnassa huomattiin, että kun alaikäisenä Suomeen yksin tulleet nuoret täyttivät 18 vuotta, heidän tuen tarpeensa kasvaa heidän muuttaessaan pois perheryhmäkodeista asumaan yksin omaan asuntoon. Moni nuori sanoi viettävänsä aikaa lähinnä koulussa ja kotona, ja ettei tunne täältä ketään. Nuorten sosiaalihuollon työntekijöiltä kuultiin myös huoli siitä, miten yksin nuoret täällä ovat, ja että tuen ja toiminnan tarve painottuu usein illoille ja viikonlopuille, kun taas heidän palvelunsa on ajanvarauksella virka-aikaan.

Tähän tarpeeseen perustettiin vuoden 2021 alussa Olohuone. Olohuone on pääsääntöisesti auki muutamana arkipäivänä klo 14-18, minkä lisäksi siellä järjestetään eri teemoihin liittyviä työpajoja, retkiä ja vapaa-ajan toimintaa. Koska nuoret käyvät peruskoulua tai opiskelevat, läksytuen tarve on ollut jatkuvasti yksi suurimmista tarpeista. Nuorille on myös tärkeää, että Olohuoneella voi puhua suomea, koska heillä ei ole elämässään paljon ihmisiä, joiden kanssa käyttää suomen kieltä. Myös yhteisön ja vapaa-ajan toiminnan tarve tuo nuoria Olohuoneelle. Tällä hetkellä osa nuorista on saanut jo ammattikoulun päätökseen, joten nuoret kaipaavat myös apua työnhaussa. 

Olohuoneelle otetaan mukaan vapaaehtoisia, jotka voivat tarjota nuorille tukea läksyissä, työnhaussa tai vaikka pelailla yhdessä lautapelejä. Tätä kautta on mahdollista tukea useampia nuoria, mutta sen lisäksi nuoret tutustuvat eri ikäisiin Suomessa asuviin ihmisiin ja myös vapaaehtoiset pääsevät tutustumaan muualta Suomeen muuttaneisiin nuoriin. Tämä vahvistaa kaksisuuntaista kotoutumista.

Olohuoneella on huomattu, että myös perheen kanssa Suomeen muuttaneilla nuorilla on samanlainen tarve yhteisölle, tuelle ja toiminnalle kuin ilman huoltajaa tulleilla nuorilla.

Millä tavalla kuunnella

Olohuoneen yhteisötyöntekijä Joonatan Nsukami pohtii: “Kun nuori tulee erilaisten haasteiden kanssa luokseni, usein ymmärrän sen, etten voi kaikkia nuoren haasteita korjata, mutta voin mahdollistaa nuorelle tilan, jossa hän voi purkaa pahaa oloaan ja minä häntä kuunnella. Me ihmiset emme usein tarvitse ratkaisuja erilaisiin ongelmiin vaan sitä, että jollakin on aikaa pysähtyä ja kuunnella meitä ja voimme puhua asioista, joita käymme sillä hetkellä läpi.”

”Yhteisön rakentaminen on, kuin talkoot, siihen kaikkien täytyy osallistua”

Elämme aikoja, jossa maailma menee kovaa vauhtia eteenpäin ja tästä syystä tarvitsemme enemmän paikkoja, jossa voimme pysähtyä ja aidosti kohdata toisiamme.  Kohtaamisen salaisuus on aito pysähtyminen. Sitä tarvitsemme enemmän. Tarvitsemme paikkoja, jossa voimme oppia toisiltamme, olla eri mieltä ja saada uusia näkökulmia asioihin, sillä ihmisen on vaikea kasvaa yksin.

Miten seurakunnat voisivat olla yhteisön paikkoja muualta Suomeen muuttaneille nuorille?

Pohjoismaissa yksi suurimmista arvoista on itsenäisyys. Suomessa arvostetaan yksin pärjäämistä ja varhaista itsenäistymistä, mutta itsenäisyyden kääntöpuolena on yksinäisyys. Meidän maassamme on valtava tarve yhteisöille. Kuuluminen johonkin yhteisöön on ihmisen perustarve.

Seurakunnat ovat tärkeitä yhteisöjä niihin kuuluville ihmisille. Voisivatko seurakunnat avata ovensa ja tarjota yhteisöä myös muualta muuttaneille ihmisille, uskonnosta riippumatta?

Helpoin tapa lähteä mukaan rakentamaan laajempaa yhteisöä olisi avata kohtaamispaikka-toiminta esimerkiksi kerran viikossa iltapäivä-/ilta-aikaan. Kohtaamispaikassa on hyvä olla tarjolla kahvia, teetä ja jotain välipalaa, koska koulun jälkeen voi olla nälkä.

Paikalla tulisi olla useita aikuisia, jotka voivat kohdata nuoria ja auttaa mahdollisissa läksyissä tai muissa arjen asioissa. On hyvä muistaa kohdata nuori kuten kuka tahansa ihminen kohdataan: kysymällä mitä kuuluu ja tutustumalla tähän. Tärkeä muistisääntö on, että ei lähdetä kysymään taustoista, miksi nuori on tullut Suomeen tai mitä kotimaassa on tapahtunut. Menneisyydessä saattaa olla hyvin traumaattisia asioita ja nuoren täytyy voida itse päättää haluaako hän puhua niistä vai ei. Nuorille on tärkeää keskittyä nykyhetkeen ja elämän rakentamiseen täällä. Jos luottamuksen rakennuttua nuori haluaa kertoa myös taustoistaan, tärkeintä on kuunnella ja olla läsnä. Kuulluksi ja nähdyksi tuleminen on jo itsessään hoitavaa.

Kohtaamispaikkaa voi mainostaa paikallisiin perheryhmäkoteihin tai kouluihin ja järjestöihin, jotka toimivat nuorten kanssa. Ikärajaa ei kannata rajata vain alaikäisiin, sillä tarve ei lopu 18-vuotiaana. Usein tuen tarve sen sijaan kasvaa sen jälkeen, kun nuori lasketaan Suomessa täysi-ikäiseksi ja monet tukimuodot päättyvät.

Jos haluat mennä nopeasti, mene yksin. Jos haluat mennä pitkälle, menkää yhdessä.
– Afrikkalainen sananlasku –  

Kaisa Eichhorn, projektipäällikkö
Joonatan Nsukami, yhteisötyöntekijä
Helsingin Diakonissalaitos