Arvoisa opetusministeri Jukka Gustafsson, Suomen Ekumeeninen Neuvosto, Suomen Islamilainen Neuvosto ja Suomen Juutalaisten Seurakuntien Keskusneuvosto kiinnittävät Opetusministerin huomiota oman uskonnon opetuksen merkitykseen kasvavan nuoren ja koko yhteiskunnan kannalta.
Maamme uskontotilanne muuttuu jatkuvasti moniarvoisemmaksi. Kristillisen yhtenäiskulttuurin aika on ohi, mutta uskonto ei maastamme vähene. Tietoa uskonnoista ja kulttuureista sekä valmiutta niiden väliseen kohtaamiseen tarvitaan suomalaisessa ja eurooppalaisessa arjessa yhä enemmän. Valtiovalta ei ota kantaa yhden tai toisen katsomuksen puolesta, vaan pyrkii tasaveroiseen kohteluun.
Maassamme on kehitetty omasta uskonnosta lähtevä uskonnonopetus, joka on joustava vastaamaan monikulttuurisen yhteiskunnan haasteisiin. Se toteuttaa hyvin YK:n lapsen oikeuksien yleissopimusta, jonka mukaan lapsen omantunnon- ja uskonnonvapautta on kunnioitettava. Myös taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen (TTS-sopimus, 1966) mukaan opetuksen tulee edistää muun muassa kunnioitusta omaa sivistyksellistä identiteettiä, kieltä ja arvoja kohtaan.
Tutkimusten mukaan oman uskonnon opetus tukee erityisesti vähemmistöjen oikeuksien toteutumista. Se turvaa myös uskonnottomien oikeuden saada elämänkatsomustiedon opetusta. Nykyinen katsomusopetusjärjestelmämme takaakin eri uskonnollisille yhdyskunnille suuremman tasavertaisuuden kuin muu yhteiskunta. Suomalainen malli on herättänyt laajaa kansainvälistä kiinnostusta sekä alan tutkijoiden että ihmisoikeuksiin perehtyneiden poliitikkojen keskuudessa. Useissa Euroopan maissa – kuten Belgiassa, Kroatiassa, Saksan eri osavaltioissa ja Venäjällä – kehitetään samanlaista opetusmallia monikulttuurisuuden haasteisiin vastaamiseksi.
Uskonnonopetus on nähtävä osana suomalaista kotouttamispolitiikkaa, jossa turvataan oikeus omaan kieleen ja kulttuuriin. Omat uskonnontunnit saattavat olla maahanmuuttajanuorelle ainoa tuttu asia suomalaisessa yhteiskunnassa. On hyvä muistaa, että sisäasiainministeriö on kirjannut oman uskonnon opetuksen sisäisen turvallisuuden tekijäksi.
Tällä hetkellä voimassa olevat uskonnon opetuksen opetussuunnitelmat ottavat hyvin huomioon niin oman uskonnon kuin vieraat uskonnotkin. Yleistavoitteissa painotetaan tutustumista omaan uskontoon ja valmiuksien antamista elämään monien uskontojen lähiympäristössä ja maailmassa. Oman uskonnon opetus on tässä mielessä laaja-alaisempaa kuin kaikille yhteinen katsomusopetus. Se ei pelkästään anna tietoa oppilaan ulkopuolisista asioista, vaan tukee hänen oman persoonansa kasvua. Kouluopetuksen yleisenä tavoitteena on eheän persoonallisuuden kasvu osana yhteisöä.
Oman uskonnon opetus noudattaa koulun yleisiä tavoitteita ja on osa koulun toimintaa. Usean uskontoryhmän toiminta samassa koulussa luo oivallisen mahdollisuuden vuorovaikutukseen ja yhteistyöhön uskontoryhmien kesken.
Jos koulun uskonnonopetuksen asemaa heikennettäisiin, olisi odotettavissa, että vanhemmat alkaisivat vaatia uskonnollisia yhdyskuntia huolehtimaan uskonnonopetuksesta. Osa vanhemmista saattaisi valita opetusmuodoksi jonkinlaisen kotikoulun. Tällöin saattaisi myös syntyä kapealle aatteelle perustuvia epävirallisia rinnakkaiskouluja, joissa sekä normaali kouluopetus että laaja-alainen omaan katsomukseen pohjautuva uskonnonopetus kärsisivät. Tällöin uskonto ei olisi osa kaikille yhteisen koulun opetusta eikä se tapahtuisi monikulttuurisuuden ja vuorovaikutuksen ilmapiirissä. Se tulisi lisäämään ”uskontolukutaidottomuutta”, saattaisi merkitä suvaitsemattomuuden kasvua, kotoutumisen heikkenemisestä ja syrjäytymisuhan kasvua.
On selvää, että uskonnonopetuksen riittävät resurssit on turvattava nykyisellä tasolla. Oppiaineen tuntimäärän on annettava mahdollisuudet sille, että voidaan luoda riittävä tiedollinen pohja ja soveltaa sitä oppilaiden omaan elämään ja arkitodellisuuteen. Uskonnonopetusta kehitettäessä tulee huomioida oppilaiden tasa-arvo, esimerkiksi pohdittaessa pienryhmäisten uskontojen minimioppilasmääriä ja opetuksen muita järjestelyjä. Koulun yhteisessä toiminnassa tulee olla resursseja eri kulttuurien ja uskontojen huomioimiselle koko yhteisön rikkautena.
Uskonnonopetuksen kehittämiseen on aika ryhtyä määrätietoisesti. Nykyisen mallin mahdollisuuksia kohtaamiseen ja dialogiin on käytettävä entistä enemmän hyväksi. Uskonnonopetuksen haasteina ovat opetusjärjestelyt ja pätevien opettajien saanti. Opetuksen tuomaan hyötyyn nähden nämä ovat seikkoja, joiden ratkaiseminen edellyttää poliittista ja hallinnollista tahtoa enemmän kuin mitään muuta. Maamme kaupunkikeskuksissa on useita kouluja, joissa uskonnonopetus on onnistuttu järjestämään vähintäänkin tyydyttävällä tavalla, vaikka niissä opetetaan useita eri uskontoja.
Pienryhmäisten uskontojen opetuksen järjestämisen kustannukset koko maassa ovat alle tuhannesosa kaikista koulumenoista: demokratia toteutuu edullisesti. Uskonnonopettajat ja heidän oppilaansa sekä opettajainkoulutuslaitokset tarvitsevat työrauhan vastatakseen uskonnonopetuksen haasteisiin.
Oman uskonnon opetus on rauhankasvatusta. Identiteetti on voimavara vuorovaikutukseen: terve itsetunto on perusta suvaitsevaisuudelle ja tasavertaisuudelle. Oman uskonnon opetus on suomalainen malli. Se liittyy läheisesti maassamme vallitsevaan yhteiskuntarauhaan; meillä ei ole uskontojen vastakkainasettelua. Uskontojen välisestä hyvästä suhteesta on merkkinä se, että kolmen uskonnon edustajat kantavat yhteisesti huolta tasavertaisen uskonnonopetuksen kehityksestä.
Helsingissä 31.5.2012
Kunnioittaen
Heikki Huttunen, pääsihteeri, Suomen Ekumeeninen Neuvosto
Anas Hajjar, puheenjohtaja, Suomen Islamilainen Neuvosto
Dan Kantor, asiamies, Suomen Juutalaisten Seurakuntien Keskusneuvosto