Suomen Ekumeenisen Neuvoston yhdenvertaisuusjaosto järjesti Step-opintokeskuksen kanssa yhteistyössä keskustelutilaisuuden, jonka aiheena oli positiivinen uskonnonvapaus yhdenvertaisuuden näkökulmasta. Keskustelutilaisuus järjestettiin suomalaisen uskonnonvapauslain 100-vuotisjuhlan kunniaksi. Tilaisuus järjestettiin 16.11.2023, Kirkon talon Galilea-salissa (Eteläranta 6, Helsinki). Tilaisuuteen osallistui sekä paikan päällä että etänä henkilöitä, jotka olivat hyvin kiitollisia keskustelutilaisuudesta ja kokivat sen antavan paljon ajateltavaa.
Tilaisuuteen oli kutsuttu kolme asiantuntijaa eri kirkko- ja uskontokunnasta pitämään puheen siitä, miten positiivinen uskonnonvapaus näkyy heidän uskonto- tai kirkkokunnassaan ja millä tavalla he edistävät sitä sekä mitä haasteita positiivisen uskontovapauden toteutuminen on aiheuttanut. Puheiden jälkeen seurasi paneelikeskustelu, jonka tarkoituksena oli lähestyä aihetta tarkemmin esitettyjen kysymysten kautta.
Keskustelutilaisuuden avasi yhdenvertaisuusjaoston puheenjohtaja Saija Kainulainen, joka toivotti tilaisuuteen tervetulleiksi asiantuntijat ja osallistujat. Tilaisuuden tarkoituksena oli luoda turvallinen tila, jossa voidaan keskustella positiivisesta uskonnonvapaudesta yhdenvertaisuusnäkökulmasta, noudattaen sekä ekumenian hyviä tapoja että uskontodialogiin suositeltuja hyvien tapojen ohjeita.
Alkupuheessa tuotiin esille, että Suomessa uskonnonvapauslaki tuli voimaan jo vuonna 1923, mutta laki uusittiin vuonna 2003, sillä haluttiin määritellä tarkemmin uskonnollisia yhdyskuntia ja niiden toimintaa. Lisäksi haluttiin kiinnittää erityistä huomiota oikeuteen saada oman uskonnon opetusta. Haluttiin, että laissa huomioidaan suomalaisen yhteiskunnan nykyinen todellisuus, jossa realismia on monikulttuurisuus. Tässä muuttuneessa uskonnonvapauslaissa siis korostetaan erityisesti positiivista uskonnonvapautta ja yksilön oikeutta saada oman uskonnon opetusta tai vastaavaa oman katsomuksen opetusta, kun aiemmin oli puhuttu tunnustuksellisesta uskonnonopetuksesta.
Lain uudistuksen myötä kasvatuksessa ja koulutuksessa ja julkisen sektorin toiminnassa tunnustetaan erilaisten katsomusten yhdenvertainen asema ja pysyvyys myös jatkossa. Uskonnovapaus.fi -sivuston määritelmän mukaan positiivinen uskonnonvapaus tarkoittaa vapautta oman uskonnon harjoittamiseen. Siihen kuuluu mm. vapaus rukouksiin, omiin rituaaleihin sekä yksin että ryhmässä, oman uskonnollisen tai muun vakaumuksellisen kannan ilmaisemiseen ja vapaus kasvattaa lapsensa oman vakaumuksensa mukaisesti.
Alkupuheessa tuotiin myös esille, että yhdenvertaisuus oman uskon ilmaisussa liittyy yhteiskunnan rauhan kysymyksiin. Kristillisestä näkökulmasta rauhan ja oikeudenmukaisuuden tulisi kuulua yhteen, ja meidän tulisi nähdä ihminen ihmisenä. Yhteisössä ihmisen hyvinvointi on tärkeää ja se heijastuu koko yhteisöön. Meidän on hyvä kiinnittää huomiota syrjimättömyyteen, kun olemme vuorovaikutuksessa ja toimimme eri uskontokuntiin kuuluvien ja uskonnottomien kanssa.
Alkupuheen yhteydessä puheenjohtaja esitteli tilaisuuteen kutsutut asiantuntijat. Ensimmäisenä asiantuntijana meillä oli Minna Taipale, joka on muslimiaktivisti ja jonka tavoitteena on tukea muslimiyhteisöjen kehitystä sekä edistää naisten ja nuorten asemaa. Minna työskentelee sosiaalityöntekijänä Helsingissä maahan muuttaneiden erityisryhmien sosiaalityössä ja on myös väitöskirja- ja projektitutkija Turun yliopistossa. Minna tekee tällä hetkellä väitöskirjatutkimusta muslimiyhteisöihin liittyen. Minna on ollut 20-vuotta osa Suomen muslimiväestöä ja tänä aikana toiminut välillä aktiivisemmin ja välillä vähemmän aktiivisesti muslimiyhteisöjen toiminnoissa. Hän on ollut muun muassa islamiin pohjaavan naisjärjestö Amal ry:n toiminnassa sen perustamisesta saakka ja tällä hetkellä toimii Suomen Muslimifoorumi ry:n hallituksen puheenjohtajana.
Toisena asiantuntijana meillä oli isä Teemu Toivonen, joka on Suomen ortodoksisen kirkon pappi. Isä Teemu on toiminut Helsingin ortodoksisessa seurakunnassa vuosikymmenen verran kasvatuksesta vastaavana pappina ja sittemmin monikulttuurisen työn pappina. Hän työskentelee tällä hetkellä Itä-Suomen yliopiston teologian osastolla ortodoksisen käytännöllisen teologian yliopisto-opettajana. Isä Teemu on kulttuuri- ja uskontofoorumi Fokus ry:n hallituksen jäsen.
Kolmantena asiantuntijana meillä oli Isä Tuomas Mäkipää, joka on Suomen anglikaanisen kirkon kirkkoherra ja lääninrovasti. Hän on Suomen evankelisluterilaisen kirkon ”kasvatti”, joka vihittiin papiksi Englannin kirkossa. Hän toimii oman työn lisäksi Englannin kirkon kirkolliskokousedustajana ja kirkon virkaan haluavien haastattelijana. Isä Tuomas on ollut aktiivinen toimija Suomen Ekumeenisessa Neuvostossa usean vuoden ajan ja toiminut USKOT-foorumissa parisen vuotta.
Esittelyjen jälkeen asiantuntijat pääsivät pitämään puheensa. Ensimmäisessä puheessa Minna Taipale toi puheessaan esiin millä keinoin positiivista uskonnonvapautta edistetään Suomen muslimiyhteisöissä ja islamilaisissa yhdyskunnissa. Islamilaisissa yhdyskunnissa organisoidaan kollektiivista uskonnon harjoittamista, joihin kuuluvat muun muassa perjantairukoukset ja Eid-rukoukset. Yhdyskunnissa järjestetään lisäksi uskonnon harjoittamista tukevia mahdollisuuksia päivittäisten rukousten suorittamiseen sekä uskonnollisen tiedon opiskelua tukevia luentoja ja koraanikouluja, joita toteutetaan eri ikäisille muslimeille ja eri kielillä. Yhdyskunnissa ja yhteisöissä neuvotaan erilaisissa haastavissakin elämäntilanteissa mm. avioliittoneuvonnassa, järjestetään toimintoja perheille sekä tarjotaan konkreettista apua ikääntyville tai nuorille, esimerkiksi kotiin viedään ruokatarvikkeita tai jalkaudutaan nuorten keskuuteen kaupungille. Yhdyskunnissa ja yhteisöissä autetaan mm. hautajaisjärjestelyissä, muslimien hautaamiseen liittyvien vainajien pesuissa sekä omaisten psykososiaalisessa tuessa. Nämä ovat erittäin keskeisiä ja välttämättömiä tuen muotoja.
Minna näkee tällä hetkellä suurimpina haasteina resurssipulan ja asianmukaisen moskeijan puutteen. Resurssipulan vuoksi ei pystytä palkkamaan henkilöitä, jotka vastaisivat yhdyskuntien, yhteisöjen ja järjestöjen toiminnan pyörittämisestä. Tällä hetkellä toiminta pyörii lähinnä vapaaehtoisvoimin. Tällä hetkellä Suomessa ei ole kuin yksi varsinaiseksi moskeijaksi rakennettu rakennus, joka on tataariyhteisön käytössä ja sijaitsee Järvenpäässä. Muutoin rukoushuoneet sijaitsevat useimmiten tavallisten kerrostalojen yhteydessä, jolloin tilat eivät nykyisellään vastaa muslimiväestön kasvavaan tarpeeseen.
Haasteiksi Minna näkee myös musliminaisten pukeutumisen, jota monella työpaikalla ei sallita sekä esillä olevat negatiiviset puheet, erityisesti musliminuorista. Nuoret ovat nousseet viime aikoina tosi paljon keskusteluissa esille, erityisesti maahanmuuttajanuoret, jotka automaattisesti ajatellaan kuuluvan islaminuskoon. Tämä liikenteessä oleva narratiivi on hyvin haitallinen, koska se leimaa ja luokittelee musliminuoria joko terroristeiksi tai jengiläisiksi, joka on aiheuttanut sen, että musliminuoren ääntä ei kuulla tässä yhteiskunnassa.
Minnan kokee yhteiskunnassa vielä olevan paljon tehtävää uskonnonvapauden toteutumisesta arjen konkretian tasolla. Lainsäädännöllisesti uskonnonvapautta suojellaan kattavasti, mutta arjessaan liian moni muslimi joutuu kohtaamaan uskontoon perustuvaa syrjintää. Islamfobiaa esiintyy yhteiskunnan eri tasoilla aina päättäjistä tavallisiin kansalaisiin. Minna on erityisen huolissaan siitä, miten uskontoon perustuva syrjintä vaikuttaa haitallisesti muslimilapsiin ja -nuoriin sekä heidän oman identiteettinsä rakentumiseen.
Seuraavana puhuja oli isä Teemu, joka aloitti puheensa sanomalla, että uskonnonvapaus, vapaus uskoa tai olla uskomatta, ei ole sisäänkirjoitettu minkään uskonnollisen yhteisön tavoitteisiin, mutta vapaus on. Kristinuskon ytimessä on käsite ihmisestä Jumalan kuvana ja kaltaisuutena, johon perustuu ihmisen luovuttamaton vapaus. Jumala – tai sitä myöten Jumalan Kirkko – ei voi ”määräillä” ihmistä. Ei hyvään eikä pahaan, ei uskoon tai siitä luopumiseen. Täten Uskonnonvapaus kuuluu kaikille, koska se on Jumalan suoma vapaus ihmiskunnalle. Isä Teemu jatkoi sanomalla, että kristillisessä käsityksessä koko ihmiskunta, tai vielä tarkemmin koko luomakunta on yhtä ja samaa perhettä. Niinpä yhden hyvinvointi on kaikkien hyvinvointia ja yhden syrjiminen on kaikkien syrjimistä.
Tämän jälkeen hän jatkoi esittelemällä lyhyesti Suomen ortodoksista kirkkoa tilaisuuden teemaan peilaten. Isä Teemu kertoi, että ortodoksinen kirkko ei vain suuntaudu ulospäin todistaakseen ortodoksisuudesta toisille kristityille, joiden kanssa kirkolla on historiallinen keskusteluyhteys, vaan kurottautuu ulospäin kohdatakseen myös ei-kristilliset uskonnot ja muut Jumalan totuudelle ja kutsulle avoimet uskonyhteisöt. Tässä mielessä kirkko, kuten se on tehnyt jo uskonsa ensimmäistä vuosisadoista lähtien, korostaa, että Jumalan Logos loistaa kaikkialla luodussa maailmassa ja puhuttelee kaikkia sydämiä tyynesti omantunnon rauhallisella äänellä, ja että Jumalan Henki toimii siellä missä totuutta kunnioitetaan. Tästä hyvänä esimerkkinä toimii Pyhä Justinos Marttyyrin julistus siitä, että Jumala ei ole suonut Logoksensa tuntemista vain Israelin lapsille, vaan myös kreikkalaisille filosofeille, jotka eivät koskaan tunteneet Kristusta, sillä ikuisen Logoksen siemenet on istutettu kaikkiin ihmisiin. Pyhä Justinoksen julistuksen mukaan kaikki, jotka ovat eläneet sopusoinnussa tämän Logoksen kanssa, ovat jo jossain mielessä kristittyjä, kun taas kristityt voivat pitää omanaan kaikkien kansojen jokaista totuutta, jonka innoittajana on ollut Jumala.
Isä Teemu jatkoi, että ortodoksinen kirkko ei pyri tekemään kompromisseja oman uskonsa perusteiden suhteen eikä suhtautumaan alentuvasti toisten uskoon samantekevänä. Samaan aikaan, tietäen että Jumala ilmoittaa itsensä lukemattomin tavoin ja mitä kekseliäimmin keinoin, kirkko osallistuu dialogiin toisten uskontojen kanssa valmistautuneena ällistymään ja ilahtumaan Jumalan suomien taivaallisen hyvyyden, armon ja viisauden moninaisista ja luovista ilmauksista kaikkien kansojen piirissä.
Isä Teemu kertoi Suomen ortodoksisen kirkon aseman olevan uskonnonvapauden kentässä hyvässä mallissa. Yhdessä Suomen evankelisluterilaisen kirkon kanssa Suomen ortodoksinen kirkko on ”täysivaltainen” suomalaisen yhteiskunnan osa, joka on osa suomalaista lainsäädäntöä. Kaikkien muiden uskonnollisten yhdyskuntien asema on toisenlainen, ja sillä on seurauksensa käytävään keskusteluun positiivisen uskonnonvapauden toteutumisesta yhteiskunnan kaikilla tasoilla. Siksi isä Teemu ajattelee, että ortodoksisen kirkon asemasta käsin hän ei kykene suomalaisen uskonnonvapauden pahimpia kompastuskiviä esittelemään. Isä Teemu nostaa kuitenkin yhden epävarmuustekijän tulevaisuuden näköaloista ja yhdenvertaisuuden toteutumisesta uskonnonvapauden kannalta, joka on lasten uskonnonvapaus.
Kun uskonto nähdään yksilön yksityisenä asiana ja ihmisoikeudet uskonnonvapaus mukaan lukien yksilön oikeuksia, on helppo perustella kaikille yhteistä uskonnonopetusta kouluissa tai lasten pitämistä uskonnollisten yhteisöjen ulkopuolella ajatuksella, että saavat sitten itse päättää. Jos kuitenkin tarkastellaan vanhempien vastuuta lasten kasvuympäristöstä ja hyvinvoinnista, voidaan huomata, että jo pelkkä (vähemmistö) uskontovastainen keskustelu luo lapsille nyt turvattomuutta. Jos vanhemmat jättävät huolehtimatta lapsen perustarpeista vaikkapa ruuan ja lämmön suhteen, yhteiskunta puuttuu siihen, mutta miten keskustelussa huomioidaan lapsen hengellisen huolenpidon ja kuulumisen kokemukset? Fundamentalismin ja arvokonservatiivisuuden vallitsemissa puheissa irrallisuus mistään perinteestä ei tue nuorten etsintää, joka viimeisimmissä tutkimuksissa kohdistuu jälleen institutionaaliseenkin uskonnollisuuteen.
Isä Teemu pitää positiivisena onnistumisena Suomessa ortodoksisen kirkon saamia mahdollisuuksia toimia pienentyvänä uskonnollisena yhteisönä. Hän haluaisi nähdä, että tätä kokemusta hyödynnettäisiin muiden uskonnollisten yhteisöjen oikeuksien turvaamisessa ja luomisessa. Uskonnonvapauden kannalta ei ole kovin uskottavaa ja siten toimivaa, että yhdellä uskonnollisella yhteisöllä on aivan erilainen asema toisiin nähden. Kuulluksi ja nähdyksi tulemisen kokemukset ovat jokaiselle yksilölle, mutta myös vähemmistöyhteisölle aika kriittisiä, jos halutaan sitouttaa yhteiskunnan kaikki ja kaikenlaiset jäsenet kantamaan vastuuta yhteisestä yhteiskunnasta.
Viimeisenä puhujana Isä Tuomas aloitti puheensa kertomalla uskonnonvapauslain pykälistä 1 ja 2. Pykälä 1 määrittää lain tarkoituksen, jonka tarkoituksena on turvata perustuslaissa säädetyn uskonnonvapauden käyttämistä. Lisäksi laissa säädetään rekisteröidyn uskonnollisen yhdyskunnan perustamisesta ja toiminnan perusteista. Pykälä 2 määrittää mikä on uskonnollinen yhdyskunta ja sillä tarkoitetaan tässä laissa evankelisluterilaista kirkkoa, ortodoksista kirkkokuntaa ja säädetyllä tavalla rekisteröityä uskonnollista yhdyskuntaa. Isä Tuomas halusi nostaa näillä pykälillä esiin, että lakina ne ovat ja niiden tulee olla avoimia koko yhteiskunnan poliittiselle keskustelulle ja arvioinnille. Demokraattisena yhteiskuntana emme voi lähteä tielle, jossa jokin laki ei voisi olla yleisen keskustelun kohteena. Erikseen ovat ne lait, joissa yleinen laki viittaa erityiseen lainsäädäntöön. Tästä esimerkkejä ovat sotilaspapistoa, sairaala- ja vankilasielunhoitoa koskevat määräykset sekä hautaustoimen (ja muiden yhteiskunnallisten tehtävien) järjestäminen.
Suomen laissa on määritelty, että ihmisiä ei saa asettaa eriasemaan ja yksilönvapaus kuuluu kaikille, varsinkin lapsille. Uskonnonvapaus yksilön kannalta on ihmisoikeus, joka on suojattu myös monin kansainvälisin sopimuksin. Kyseessä ei siis ole mikään valtion suoma etuoikeus, josta kansalaisen tulisi osoittaa kiitollisuutta ja nöyryyttä näin karrikoidusti sanoen. Uskonnonvapauden tulee olla valtion turvaama oikeus. Perusoikeutena uskonnonvapaus tarkoittaa myös sitä, että lähtökohtaisesti tulee vallita täysi uskonnonvapaus, jota voidaan rajoittaa vain perustellusta syystä. Esimerkkinä tästä voi olla virkapukeutuminen. Usein keskustelussa kuulee ajatuksen, että poliisin tai sotilaan asuun ei kuulu uskonnollinen päähine ja julkisessa keskustelussa etsitään tapoja, jolla uskonnollinen elementti voitaisiin poikkeustapauksissa sallia. Uskonnonvapauden kannalta kysymyksenasettelu on tällöin kuitenkin väärä: ennemmin tulisi pohtia ja julkilausua ne perustelut, joiden pohjalta uskonnollinen pukeutuminen ei ole mahdollista tai sallittua (esim. turvallisuusnäkökulmat tai tunnistettavuus). Isä Tuomas on sitä mieltä, että perusoikeuteen pitäisi kuulua myös vähemmistön valtiollinen suojeleminen sekä pitäisi olla oikeus pystyä tarkastelemaan eri uskontokuntien lainsäädäntöä, joka pitäisi ajaa kaikissa uskontokunnissa saman asian.
Isä Teemu jatkoi sanoen, että oikeudellisesti ja tilastokeskuksen mukaan meillä on Suomessa kaksi valtionkirkkoa, joista ortodoksinen kirkko on toinen. On hyvä huomata, että valtionkirkko – tai valtionuskonto – ei määritelmällisesti tarkoita, että valtio itsessään olisi uskonnollinen, että muut uskonnot olisivat kiellettyjä, että valtio rahoittaisi uskontoa tai muuta vastaavaa etua. Valtionkirkko käsitteenä tarkoittaa sitä, että valtio virallisesti (usein lakitasoisesti) tukee, hyväksyy tai puoltaa tiettyä – tai tiettyjä – uskonnollisia yhteisöjä. Suomessa ortodoksisella kirkolla ja evankelisluterilaisella kirkolla on erityisasema, ja ne näin täyttävät tuon valtionkirkkomääritelmän. Isä Tuomaksen mukaan valtion tasolla uskonnonvapaus nähdään vapaa-aikana tai harrastuksena, joka ei saisi häiritä omaa tavallista elämää. Puheensa lopussa isä Tuomas kertoi vielä Suomen anglikaanisesta kirkosta ja siitä, että se on Suomessa hyvin pieni. Anglikaaninen kirkko kuuluu vähemmistöön ja siksi ei usein pääse keskusteluihin mukaan. Hän jatkoi vielä, että Suomessa on lapsia, jolla ei ole oman anglikaanisen uskonnon opetusta.
Puheiden jälkeen tilaisuus jatkui paneelikeskustelun muodossa, jonka veti yhdenvertaisuusjaoston varapuheenjohtaja Mariam Dano. Panelisteina olivat tilaisuuteen kutsutut asiantuntijat. Mariam esitti asiantuntijoille kysymyksiä, jotka pohjautuivat asiantuntijoiden puheisiin sekä paneelikeskustelun aikana heränneisiin jatkokysymyksiin. Ensimmäisenä kysymyksenä Mariam esitti panelisteille sen, miksi positiivinen uskonnonvapaus on tärkeää heidän mielestään. Isä Tuomaksen mielestä se on hyvin tärkeää, koska saa uskoa siihen mihin itse haluaa, eikä tarvitse olla vain tietynlainen kansalainen. Isä Teemun mielestä se on tärkeää, koska muuten joitakin uskonnollisuuden muotoja ei tunnisteta tai unohdetaan joitakin juuria. Positiivinen uskonnonvapaus auttaa ymmärtämään uskonnollisen yhteisön elämää. Minna oli sitä mieltä, että positiivinen uskonnonvapaus on tärkeää, koska se sallisi enemmän näkyvyyttä ja saisi ääntä kuuluviin. Se myös toisi myönteisiä uskonnonharjoittamisen muotoja esiin.
Toisena kysymyksenä oli se, että kuinka uskonnonvapaus saataisiin positiivisella tavalla paremmin näkyviin. Minnan mielestä pitäisi olla enemmän vuoropuhelua, jossa pystyisi puhumaan asioista, jotka ovat meille vieraita. Isä Teemu jatkoi, että pitäisi saada ihmisten ajatukset pois mielikuvista ja ymmärtää etteivät kaikki kristityt välttämättä elä oman uskontonsa ohjeiden mukaan. Isä Tuomas lisäsi, että pitäisi löytää yhteinen sävel, koska välillä käytetty kieli saattaa näyttää helposti oudolta, sillä on totuttu, että uskonnollinen mieli on ns. hyvää valtion kieltä. Tähän voi tulla vieraantumisen tunne, joka johtaa siihen, että uskonnollisissa yhteisöissä on paljon ihmisiä, jotka haluavat olla aktiivisia yhteiskunnassa. Yhteiskuntarauhan vahvistamista on kansalaisyhteiskunnan tukeminen, myös uskonnollisten yhteisöjen positiivisen synergian edistäminen.
Kolmantena kysymyksenä oli, mikä on suurin tai näkyvin este uskonnosta puhumiselle. Minna kertoi, että esteenä on ehkä pelkoa puhua eri tavoin asioista ja tuoda esiin omia eriäviä näkemyksiä. Minna jatkoi, ettei ole helppoa olla paljon esillä vähemmistön näkökulmasta. Isä Teemu jatkoi, että uskonto nähdään usein mörkönä, joista ei haluta puhua ja jota vastustetaan. Tässä olisi nyt enemmistö tehtävä sanoa ääneen ne historian asiat, jotka ovat ajaneet ihmisiä marginaaleihin. Isä Tuomas lisäsi, että tämänhetkinen poliittinen ilmapiiri, kansallisuusaatteen nousu ja väkivaltainen puhe johtavat automaattisesti siihen, että vähemmistöuskontojen on puolustettava itseään. Esimerkiksi anglikaanit olleet Suomessa jo yli 120 vuotta, mutta silti kategorioidaan maahanmuuttajayhteisöksi.
Neljänneksi Mariam kysyi, että millä tavalla kouluissa nuoret voivat edistää omaa uskoaan ja ymmärtää muiden nuorten uskoa? Olisiko edistävänä keinona esimerkiksi yhteinen uskonnonopetus, jossa olisi mahdollisuus kuulla muiden uskonnoista sekä kertoa omasta uskosta. Isä Tuomas aloitti ja kertoi, että Suomessa jotkut anglikaanit eivät ole saaneet oman uskonnonopetusta muun muassa sillä perusteella, että opettajan mukaan vain englantilaiset ovat anglikaaneja. Nuoret kuitenkin tarvitsevat ensisijaisesti tietoa omasta uskostaan ja yhteen niputtaminen ei välttämättä ole hyvä asia. Käsite omasta uskostaan ei ole välttämättä lapselle täysin tiedossa ja siksi lapsen ei tulisi olla uskonsa edustajana omassa koulussa. Minna jatkoi, että muslimiperheillä on ollut haasteena saada päteviä opettajia opettamaan kouluissa, koska opettajat voivat kuulua eri suuntauksiin ja tässä asetelmassa lapsissa herää paljon kysymyksiä. Islamin uskonnossa on kaksi pääsuuntausta, jotka ovat sunnalaisuus ja šiialaisuus. Näillä suuntauksilla on eri painotuksia ja tästä syystä Minnan mielestä vastuu tunnustuksellisesta opetuksesta tulisi olla uskonnollisilla yhdyskunnilla ja perheillä. Isä Teemu kommentoi, että pitäisi päästä tilaan, jossa nuoret pääsisivät itse ääneen ja antaisivat ehdotuksiaan.
Keskustelun lopussa yleisöstä tuli kysymys liittyen islamin uskoon ja siihen, miten muslimit voisivat olla osa yhteiskuntaa ja saada esimerkiksi perjantain vapaaksi, sillä se on muslimien pyhäpäivä. Isä Tuomas mainitsi, että monet kristityt tekevät töitä sunnuntaisin, joka on kristityille pyhäpäivä. Isä Tuomaksen mielestä suomalaisten tulisi olla kansallisesti itsekriittisiä, sillä meillä on ollut koko historiamme aikana pitkään monikulttuurisuutta. Esimerkiksi myös karjalaiset olivat maahanmuuttajia. Isä Teemu kommentoi, että usein juuri vähemmistöjen vähemmistöistä ei puhuta. Yleisöstä kommentoitiin myös, että Suomi ei ole (historiassa) ollut vähemmistöjen puolella ja heihin on kohdistunut paljon ennakkoluuloja.
Paneelikeskustelun jälkeen yhdenvertaisuusjaoston puheenjohtaja ja varapuheenjohtaja kiittivät asiantuntijoita merkittävästä ja mielenkiintoisesta keskustelutilaisuudesta ja toivoivat, että tämä keskustelu saisi jatkoa, jotta aiheeseen voitaisiin vielä syventyä, sillä aihe on edelleen ajankohtainen ja tärkeä. Osallistujia myös kiitettiin aktivisuudesta ja osallistumisesta tilaisuuteen.
Teksti: Mariam Dano, SEN Yhdenvertaisuusjaoston varapuheenjohtaja