Paikallisekumeeninen foorumi kutsui ekumeniasta kiinnostuneen seurakuntaväen 12. syyskuuta 2025 Ouluun. Päivän aikana tutustuttiin erityisesti ekumeenisten jumalanpalvelusten viettoon Oulussa ja pureuduttiin Nikean kirkolliskokouksen merkitykseen.
Ouluun kokousväen toivotti tervetulleeksi tuomiorovasti Satu Saarinen, piispa Sergei ja ylidiakoni Jorma Häkkinen toimittivat alku- ja loppurukoukset ja muusikko Miikka Lehtoaho siivitti kahvitaukoa ja virrenveisuuta vanhassa pappilassa pianomusiikilla. Paikallisekumeenisia foorumeita koordinoivan Suomen Ekumeenisen Neuvoston paikallisekumeenisen jaoston terveiset toi pastori Hanna Lehto.
Suomen Ekumeenisen Neuvoston uusi pääsihteeri Laura Häkli esittäytyi ja neuvoston toimistolta kuultiin Credo-juhlavuoden, Ekumeenisen Vastuuviikon ja Kristittyjen ykseyden rukousviikon terveiset. Iltapäivällä kuultiin dosentti Tomi Karttusen alustus Nikean uskontunnustuksen merkityksestä tänään Credo – Minä uskon -juhlavuoden merkeissä. Kolminaisuusoppi, joka uskontunnustuksessa kiteytyy, luo pohjan kokonaisvaltaiselle kristilliselle ihmiskuvalle, johon sisältyy jokaisen ihmisarvon ja luomakunnan arvo.
Jumalan sana on valo
Oulun ekumenian erityisyys kiteytyy säännöllisissä ekumeenisissa jumalanpalveluksissa, joita on vietetty kolmella vuosikymmenellä kolmen kirkon voimin (luterilainen, ortodoksinen ja katolinen) kerran kuussa kunkin seurakunnan kirkossa.
”Vaikka ekumeenisia kohtaamisia oli ollut jo aiemmin, nykyisen Oulun ekumenian katsotaan alkaneen pääsiäisenä 1985, kun piispa Olavi ja metropoliitta Leo viettivät yhteistä pääsiäisyötä Oulun ortodoksisessa katedraalissa ja Heinätorin seurakuntakodissa. Tapahtuma sai valtakunnallista huomiota mediassa ja johti ekumeenisen rukousviikon tilaisuuksiin sekä paastonajan seminaareihin”, kertoi rovasti Veijo Koivula kuvatessaan Oulun ekumenian kehitystä ja sen vaiheita.
1990-luvulla ekumeeninen yhteys tiivistyi, kun kolme pappia – Raimo Kiiskinen (ort.), Marino Trevisini (kat.) ja Veijo Koivula (lut.) – alkoivat kokoontua säännöllisesti. Mukaan liittyivät myöhemmin mm. Pekka Rehumäki sekä Italiasta 1997 Suomeen saapuneet Paola ja Oscar Pasinato, joiden aloitteesta päätettiin valmistautua vuosituhannen vaihteen riemuvuoteen myös ekumeenisesti. Tästä syntyi ajatus säännöllisistä yhteisistä palveluksista.
Vuodesta 1998 lähtien Oulussa on vietetty ekumeenisia sanajumalanpalveluksia kuukausittain. Tilaisuuksien otsikkona oli alusta lähtien ”Jumalan sana on valo”. Palvelukset kiertävät isäntäseurakunnittain ja toteutuvat torstai-iltaisin.
Pinerolon hiippakunnan piispa Pietro Giachetti (1922–2006) vieraili Oulussa 2000 ja kertoi Pyhän Luukkaan kappelin messun kirkkokahveilla antamastaan kolmen kohdan evästyksestä Ouluun muuttavalle Pasinaton perheelle.
”Älkää yrittäkö käännyttää luterilaisia katolilaisiksi. Rakastakaa luterilaista kirkkoa kuin omaanne.
Kokoontukaa yhdessä lukemaan Raamattua – se on valo, joka johdattaa yhteiselle tielle.”
Veijo Koivula huomautti, että muutettavat muuttaen nämä käyvät ohjeeksi kaikille ekumeeniseen toimintaan osallistuville.
Maallikot keskiössä
Ekumeenisen työryhmän jäsen Päivi Pienimäki avasi Oulussa käytettävää jumalanpalveluskaavaa ja maallikoiden osallistumista. Palvelus rakentuu joka kerta saman kaavan mukaisesti, ja maallikot toimivat keskeisissä tehtävissä.
Jumalanpalvelukseen kuuluu aina muun muassa seurakuntalaisten mahdollisuus jakaa ajatuksiaan päivän tekstistä, ”kaikuja Jumalan sanasta”, ja rauhan toivottaminen. Papit osallistuvat prosessioon, kantavat ristin ja Raamatun, saarnaavat ja selebrantti suitsuttaa sekä Raamatun että seurakunnan. Jumalanpalvelus päättyy siunaukseen ja ortodoksiseen ehtooveisuun.
Tilaisuuksissa ei ole ehtoollista, uskontunnustusta eikä synnintunnustusta. Tämä korostaa, että kyse on sanajumalanpalveluksista ja hetkipalveluksista, joissa keskiössä ovat yhteinen kuunteleminen ja rukous.
Työryhmään kuuluva Lucia Bettini kertoi jumalanpalveluksia valmistelevan ryhmän kokoontuvan kerran kuussa vapaaehtoisvoimin. Työskentelyssä Raamatun tutkistelu on tärkeässä asemassa. Työryhmä valitsee kolme lukukappaletta, jotka muodostavat palveluksen rungon. Yhteinen valmistelu tukee myös eri kirkkokuntien jäsenten välistä ymmärrystä ja yhteistyötä.
Työryhmän Sisko Kuumola-Liimatta jakoi omia kokemuksiaan ekumeniasta. Hänen kiinnostuksensa syntyi koululaisena nuorisoherätyksessä ja lukioaikana Matti Sihvosen opetuksessa, josta sittemmin tuli Kuopion piispa.
”Ekumeenista yhteys on ilon lähde. Kokemus, joka on tuntunut kotiin palaamiselta.”
Kuumola-Liimatta painotti, että ekumenia ei ole uskon sivulause, vaan osa arjen uskoa. Hän kuvasi yhteyttä sanoilla vapaus, ilo, luottamus ja ystävyys. Ekumeeninen kokemus on rakentunut kolmesta lähteestä: jumalanpalveluksista, kirjallisuudesta ja pyhiinvaelluksista. Yhteiset perhejuhlat ja pyhiinvaelluskokemukset yli kirkkokuntarajojen ovat olleet hänelle merkityksellisiä.
Ehtooveisusta on tullut rakas
Kirkkoherra Marko Patronen Oulun ortodoksisesta seurakunnasta pohti itäisen ja läntisen jumalanpalvelusperinteen kohtaamista. Hän nosti esiin ortodoksisen evankeliumin lukemisen ja saarnan sekä erityisesti ehtooveisun, joka on tullut rakkaaksi myös luterilaisille ja katolisille osallistujille.
Kirkkoherra Matthew Azzopardi Nasaretin Pyhän Perheen katolisesta seurakunnasta totesi, että katolilaisena Suomessa ei voi olla olematta ekumeeninen – se on sydämen asia.
”Jumalan sana on rikkonut raja-aitoja ja vastannut Jeesuksen rukoukseen kristittyjen ykseydestä. Erityisen ilahduttavaa on ollut nuorten kasvava osallistuminen”, Azzopardi sanoi.
Isä Pedro Perez kertoi, hän oli lapsena perheensä mukana Oulun ekumeenisissa palveluksissa ja nyt hän seisoi edessämme pappina tässä tilaisuudessa.
Nikean merkitys tänään
Iltapäivällä dosentti Tomi Karttunen (lut.) avasi näkymiä Nikean uskontunnustuksen keskeisiin linjauksiin ja sen merkitykseen. Lisää aiheeseen voi perehtyä esimerkiksi Karttusen tänä vuonna julkaistussa kirjassa Nikea 325 – Jakamattoman kirkon perintö 2000-luvulla.
Kristillinen uskontunnustus on alusta alkaen toiminut uskon opetuksen ja kirkon ykseyden välineenä. Erityisesti Apostolinen uskontunnustus on lännen kirkossa vakiintunut kasteopetuksen perustekstiksi, jonka kautta kirkko ilmaisee uskon kolmiyhteiseen Jumalaan.
Kristillisen uskontunnustuksen taustalla vaikuttaa juutalaisuuden Shema-tunnustus: ”Kuule, Israel! Herra, meidän Jumalamme on yksi” (5. Moos. 6:4). Varhaiskristityt näkivät Jeesuksen Kristuksen ja Pyhän Hengen osana tätä Jumalan todellisuutta, mikä käy ilmi esimerkiksi Johanneksen evankeliumin alusta (Joh. 1:1–4, 14) sekä Paavalin kristologiaa kokoavista teksteistä (Kol. 1:15–20). Uskoa kiteytettiin eri tavoin ensimmäisillä vuosisadoilla, esimerkiksi vakiintuneet kastetunnustukset ja marttyyrien todistukset ilmenisivät kristillisen uskon ydintä. Kaanon ja kastetunnustukset sisälsivät siis jo Isän Pojan ja Pyhän Hengen.
”Kasteopetuksessa käytettiin jo varhain kolminaisuutta ilmaisevia tunnustustekstejä, joista kirjallisessa muodossa varhaisimmat ovat Rooman ja Jerusalemin kastetunnustus”, Karttunen kertoi.
Apostolinen ja Nikean uskontunnustus
Apostolinen uskontunnustus sai nykyisen muotonsa keisari Kaarle Suuren aikaan 700-luvun lopulla, ja sitä voidaan pitää lännen kirkon kasteopetuksen kulmakivenä, kun taas Nikean uskontunnustus on nimetty ”uskontunnustusten äidiksi”. Nikean tunnustus loi perustan myös apostoliselle ja Athanasioksen uskontunnustukselle.
Kristinuskon aseman vahvistuminen Rooman valtakunnassa ja uskonnonvapaus kiihdyttivät keskustelua siitä, miten kirkko määritteli oppinsa. Areiolaiskiista nosti esiin kysymyksen Pojan suhteesta Isään. Keisari Konstantinus puuttui kiistaan ja kutsui koolle Nikean kirkolliskokouksen vuonna 325.
Nikean kirkolliskokouksen linjaukset
Nikeassa määriteltiin kolme keskeistä periaatetta: Poika ei ole luotu olento. Poika on iankaikkinen ja saa olemisensa Isästä ”syntymisen” kautta, mikä erottaa hänet luodusta. Isän ja Pojan suhde perustuu olemuksen yhteyteen, mikä tarkoittaa yhtä Jumalan olemistodellisuutta.
Tätä ilmaistiin käsitteellä homoousios (”samaa olemusta”). Dietrich Bonhoeffer tiivistää termin merkityksen: vain jos Jumala on identtinen ilmoituksensa kanssa Jeesuksessa Kristuksessa, voidaan todella puhua Jumalan ilmoituksesta eikä vain ideasta.
Nikean kirkolliskokouksen muotoilu vahvisti Kristuksen täyden jumaluuden ja näin myös hänen antamansa rakkauden käskyn sitovuuden kaikille, myös hallitsijoille. Tämä loi perustaa kirkon ja valtion yhteistyölle, mutta samalla varoituksen hyväksikäytön vaaroista.
”Uskontunnustusten teologinen tehtävä ei ollut vain oppiriitojen ratkaiseminen, vaan myös raamatullisen totuuden selkeä ilmaiseminen ja ylistyksen kieleksi pukeminen”, Karttunen sanoi.
Nikean uskontunnustuksen ydinsanoma on ajankohtainen edelleen:
· Se ilmaisee kristillisen uskon kokonaisvaltaisuuden. Ihmisarvo ja luomakunnan arvo. Pojan jumaluuden vahvistamisen merkitsi myös rakkauden lain vahvistamista, johon sisältyy jokaisen ihmisarvo, joka on nykymuotoisen ihmisoikeuspuheen pohjana.
· Se on ekumeeninen, kaikkia kristittyjä yhdistävä tunnustus.
· Nykyään tunnustuksen voi nähdä muistuttajana kristinuskon juutalaisista juurista ja kolminaisuususkon merkityksestä myös uskontodialogin viitekehyksenä.
· Se haastaa kirkkoja olemaan yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen, yhden kasteen tunnustava ja missiossa elävä yhteisö.
· Se avaa näkymän tulevan maailman elämään ja Jumalan pelastavaan läsnäoloon Sanassa ja sakramenteissa.
Tomi Karttusen alustusta seuranneessa keskustelussa pohdittiin muun muassa millaisia uusia areiolaisuuden ilmenemismuotoja voidaan nähdä ajassamme ja sitä, miten ihmisoikeuspuheen teologinen pohja on unohtunut. Pelkkä etiikka ei riitä ilman hengellistä perustaa ja teologista ymmärrystä siitä, mihin ihmisarvo perustuu.
