Hyppää sisältöön

Lausunto Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 15.10.2014

Arvoisa Opetushallitus, Suomen Ekumeeninen Neuvosto pitää perusopetuksen opetussuunnitelman perusteita tärkeänä asiakirjana. Se on huolellisesti valmisteltu, ja koulun eri yhteistyötahoja on laaja-alaisesti kuultu. Tämä näkyy myös uskonnon eri oppimäärien yhteisissä tavoitteissa ja keskeisissä sisältöalueissa.

Pidämme tärkeänä, että asiakirja heijastaa Uskonnonvapauslain mukaisesti positiivista uskonnonvapautta, ja siinä hengessä viittaa kirkkoihin, uskonnollisiin yhdyskuntiin ja muihin maailmankatsomusyhteisöihin osana laajaa oppimisympäristöä. Näin on tehty esimerkiksi luvun 2.2. Perusopetuksen arvoperusta alaluvussa Oppilaan ainutlaatuisuus ja oikeus hyvään opetukseen, jossa todetaan seuraavasti: ”Henkilöstön avoin ja kunnioittava suhtautuminen kotien erilaisiin uskontoihin, katsomuksiin, perinteisiin ja kasvatusnäkemyksiin on rakentavan vuorovaikutuksen perusta.”

Myönteisen kokonaisvaikutelman sisällä nostamme kuitenkin esille yhden kohdan, johon esitämme korjausta. Opetussuunnitelmien perusteiden yleisessä osiossa perusopetus määritellään sekä pedagogisesti että juridisesti ongelmallisella tavalla.

Luvun 2.2. Perusopetuksen arvoperusta alaluvussa Ihmisyys, sivistys, tasa-arvo ja demokratia todetaan seuraavasti: ”Opetus on oppilaita uskonnollisesti, katsomuksellisesti ja puoluepoliittisesti sitouttamatonta.”

Kun voimassa olevaa uskonnonvapauslakia säädettiin, eduskunnan sivistysvaliokunta totesi omassa lausunnossaan (SiVL 14/2002 vp) uskonnonopetuksen tehtäväksi muun muassa tarjota oppilaalle tietoja, taitoja ja kokemuksia, joista hän saa aineksia identiteettinsä ja maailmankatsomuksensa rakentamiseen. Perustuslakivaliokunta yhtyi mietinnössään (PeVM 10/2002 vp) sivistysvaliokunnan käsityksiin uskonnon opetuksen tarkoituksesta. Näiden linjausten valossa on ongelmallista määritellä perusopetusta nimenomaan termillä ”sitouttamaton”.

Katsomusaineiden opetuksen nimenomaisena tavoitteena on antaa oppilaalle aineksia oman identiteettinsä hahmottamiseen ja maailmankatsomuksensa rakentamiseen. Tämä voi tapahtua vain avoimessa ilmapiirissä: koulun tulee hyväksyä (affirm) eritaustaisten oppilaiden kulttuuriset ja uskonnolliset identiteetit, mutta opetuksen ei pidä ohjata tai määritellä sitä, millaiseksi oppilas oman katsomuksensa hahmottaa opetuksessa saamiensa tietojen, taitojen sekä elämysten ja muun elämänkokemuksensa perusteella.

Tältä kannalta on todettava, että opetuksen luonnehtiminen ”sitouttamattomaksi” synnyttää osin virheellisen mielikuvan: uskonnon ja elämänkatsomustiedon opetuksen legitiiminä tavoitteena on nimenomaan oppilaan motivoiminen ja sitouttaminen oman identiteetin määrittelyyn ja maailmankatsomuksen rakentamiseen suomalaisen yhteiskunnan kontekstissa.

Tämä vastaa myös Lapsen oikeuksien sopimuksen (1989) säädöksiä siitä, kuinka koulutuksen tulee edistää lapsen omaa sivistyksellistä identiteettiä ja uskonnollisten yhteisöjen välistä suvaitsevaisuutta (artikla 29). Sopimus säätää myös etniseen, uskonnolliseen tai kielelliseen vähemmistöön kuuluvan lapsen oikeudesta nauttia yhdessä ryhmän muiden jäsenten kanssa omasta kulttuuristaan, tunnustaa ja harjoittaa omaa uskontoaan ja käyttää omaa kieltään (artikla 30).

Uskonnon ja katsomuksen rinnastaminen puoluepolitiikkaan on vähintäänkin ongelmallista. Se luo vähättelevän vaikutelman. Poliittisten ideologioitten merkitys ihmisten identiteetin kannalta on vähentynyt, mutta uskonnon merkitys globaalina valtavirtana kasvaa. Tässä valossa uskonto on nähtävä osana kulttuuri-identiteettiä ja sen voi rinnastaa äidinkieleen. Tämä koskee uskontoa osana monien maahanmuuttajaryhmien identiteettiä, mutta myös luterilaisuutta ja muita Suomeen kotiutuneita traditioita ja ei-uskonnollisia katsomuksia sekulaarin nykysuomalaisen elämäntavan sisällä.

Oman uskonnon opetus on tärkeä osa suomalaisen yhteiskunnan identiteetti- ja vähemmistöpolitiikkaa: ajanmukaisten näkemysten mukaan moniarvoisen yhteiskunnan poliittisena päämääränä tulee olla erilaisten yhteisöjen ja traditioiden tunnustaminen (recognition). Nykyinen sanavalinta ei tätä tue.

Lausunnon keskeinen sisältö

Edellä mainituista syistä toteamme, että perusopetusta, johon kuuluu oman uskonnon ja elämänkatsomustiedon opetus, ei voi määritellä sitouttamattomaksi. Sen sijaan tulee puhua uskonnollisesta ja katsomuksellisesta moniarvoisuudesta.

Luvun 2.2. mainittu kohta tulee muuttaa muotoon: Opetus on [—] puoluepoliittisesti sitouttamatonta sekä uskonnollisesti ja katsomuksellisesti moniarvoista.

Tämä muotoilu tekisi oikeutta oman uskonnon opetukselle, joka on järjestetty positiivisen uskonnon vapauden hengessä ja lähtee oppilaan identiteetin pohjalta. Se myös ilmaisisi, että perusopetus on aidosti moniarvoista ja kunnioittaa kaikkiin väestöryhmiin, vähemmistöihin ja enemmistöön, kuuluvien oikeuksia. Se rohkaisisi laatimaan koulukohtaiset opetussuunnitelmat niin, että kulttuurinen ja uskonnollinen moniarvoisuus heijastuisi niissä. Oman uskonnon opetusta tulee kehittää nykyiseltä pohjalta koulun kaikessa toiminnassa tapahtuvaa kulttuurista vuoropuhelua ja yhteistoimintaa edistävällä tavalla. Uskontojen ja sivilisaatioiden dialogin edistäminen on jatkuvasti vaiko: yhä tärkeämpää maamme yhteiskuntarauhan vahvistamiseksi nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa.

Kunnioittaen

Suomen Ekumeeninen Neuvosto, hallitus

Heikki Huttunen

pääsihteeri

Oph:n lausunnoille lähettämät perusteluonnokset (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.)

Jaa somessa: