Lausannen liike on nimitys herätyskristillisten järjestöjen, kirkkojen ja verkostojen muodostamalle globaalille evankelioimista korostavalle liikkeelle. Se täyttää 50 vuotta vuonna 2024, koska sen on katsottu syntyneen Lausannessa vuonna 1974, jolloin pidetystä kokouksesta ja sen tuloksena syntyneestä komiteasta se on saanut nimensä.
Lausannen liikkeen tausta on anglosaksisessa evankelikaalisuudessa tai herätyskristillisyydessä (evangelicalism). Kreikan sana “εύαγγέλιον”, “hyvä uutinen”, evankeliumi, on juurena englannin sanalle “evangelicalism”. Herätyskristillisyyden edustajia osallistui mm. Kansainvälisen lähetysneuvoston (International Missionary Council) toimintaan vielä 1900-luvun alkupuolella. Vuonna 1921 perustettu Kansainvälinen lähetysneuvosto oli suora jatke 1910 Edinburghissa pidetylle maailmanlähetyskonferenssille.
Herätyskristillisyys ei identifioidu yhteen yksittäiseen kristilliseen kirkkokuntaan. Sen tunnusomaiset piirteet tai korostukset voidaan kuitenkin hahmottaa. Näitä anglosaksisen evankelikaalisuuden prioriteetteja ovat: kääntymisen tarpeellisuus, eli usko siihen että ihmisen elämän tulee muuttua kääntymisen kautta; aktiivisuus, eli evankeliumin vaikutuksen ilmeneminen ihmisen toiminnassa; raamatullisuus, eli Raamatun merkityksen korostaminen; ristinkuoleman keskeisyys, eli Kristuksen ristillä tapahtuneen sovintouhrin korostaminen.[1]
Viime vuosisadan puolivälin jälkeen yhdeksi pohjoisamerikkalaisen herätyskristillisyyden keulakuvaksi muodostui baptistisaarnaaja Billy Graham (1918–2018), joka osallistui 1966 Berliinissä pidettyyn evankelioimistyön maailmankonferenssiin sen kokoonkutsujana ja kunniapuheenjohtajana. Kokouksen teemana oli ”One Race, One Gospel, One Task”, ja siihen osallistui n. 1100 edustajaa yli sadasta maasta. Berliinin konferenssin osanottajat halusivat selventää käsitystä “raamatullinen evankelioiminen”. Enemmistö osanottajista edusti niitä herätyskristittyjä, jotka eivät olleet tyytyväisiä Kansainvälisen lähetysneuvoston liittymiseen osaksi vuonna 1948 perustettua Kirkkojen maailmanneuvostoa (KMN) tämän yleiskokouksessa New Delhissä 1961. Pelättiin, että kahden globaalin ekumeenisen neuvoston yhdistyminen nielaisisi lähetyksen KMN:n rakenteisiin, mikä heikentäisi kirkon lähetystehtävää ja sen toteutumista. Kansainvälisen lähetysneuvoston ja Edinburghissa 1910 pidetyn maailmanlähetyskonferenssin arvostamista osoitti kuitenkin se, että viisi vuotta myöhemmin Berliinissä 1966 pidetty konferenssi totesi olevansa Edinburghin 1910 maailmanlähetyskonferenssin seuraaja.
1960-luku oli kaiken kaikkiaan yhteiskunnallisesti polarisoitunutta aikaa, ja asenteiden kärjistyminen suhteessa toisinajatteleviin oli nähtävissä myös kirkoissa ja ekumeenisessa liikkeessä. Evankelikaalisten kristittyjen tyytymättömyys kohdistui erityisesti Kirkkojen maailmanneuvoston 1960-luvulla liian yksipuolisesti yhteiskuntasuuntautuneeksi koettuun ohjelmatoimintaan. Kirkkojen maailmanneuvoston Uppsalan yleiskokouksen 1968 vahva sosiaalieettinen painotus synnytti vastareaktiona evankelikaalisen kristillisyyden etääntymistä KMN:n edustamasta ekumeenisesta liikkeestä. Billy Grahamin haaveena oli yhdistää maailman evankelikaaliset kristityt yhteisen tehtävän äärelle, koko maailman evankelioimiseen. Kirkkojen tulisi pitää kiinni Raamatun perusarvoista, vaikka yhteiskunta muuttuikin nopeasti.
Lausannessa heinäkuussa 1974 pidetty ”ensimmäinen kansainvälinen maailmanevankelioimiskonferenssi” oli sekin Grahamin aloitteesta syntynyt, kun hän oli ensin lähettänyt kirjeen lähetys- ja evankelioimistyön johtajille ympäri maailmaa kysyäkseen näiden näkemystä uuden konferenssin pitämisestä. Lausanneen kokoontui 2700 osanottajaa yli 150 maasta maailmanevankelioimiskonferenssiin, jonka teemana oli ”Let the Earth Hear His Voice”. Kokouksen osanottajat toivoivat konferenssille jatkotyöskentelyä, ja heidän toiveestaan perustettiin komitea jatkamaan Lausannen kokouksen viitoittamaa tietä. Lausannen maailmanevankelioimisen komiteasta syntyi tänä päivänä tunnettu Lausannen liike.
Lausannen maailmanevankelioimiskonferenssin merkittäviä tuloksia oli myös The Lausanne Covenant, ns. Lausannen julistus (”sopimus”, ”sitoumus”, ”liitto”), jonka tarkoituksena oli ilmaista evankelikaalinen käsitys ja näky evankelioimistyöstä nykymaailmassa samoin kuin luoda pohjaa kristittyjen yhteiselle evankelioimistyölle. Lausannen julistuksen allekirjoittivat julkisesti Billy Graham sekä anglikaanipiispa Jack Dain Australiasta konferenssin viimeisenä päivänä. Asiakirjan päälaatijana oli ollut anglikaaniteologi ja pastori John Stott (1921–2011), joka johti asiakirjan valmistellutta komiteaa. Siihen sitoutuivat lähes kaikki kokouksen osanottajat, ja Lausannen julistuksesta tuli nopeasti liikkeen edustaman evankelikaalisen kristillisyyden lähetyksen ja evankelioimisen perusdokumentti.
Merkillepantavaa on, että asiakirjan kohdassa 5 puhutaan voimakkain sanoin evankelioimisen ja yhteiskunnallisen vastuun yhteenkuuluvuudesta: ”Vaikka sovinto ihmisen kanssa ei ole evankelioimista eikä poliittinen vapautuminen sama kuin pelastus, me siitä huolimatta uskomme sekä evankelioimisen että yhteiskunnallis-poliittisen osallistumisen olevan osa kristillistä vastuutamme.” (asiakirjan suomennos: Lausannen Julistus – Lausanne Movement (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.)) Lausannen liikkeessä käytetty englannin kielen sana ”evangelization” (”evankeliointi”, ”evankelioiminen”) ymmärretään itse asiassa kokonaisvaltaisesti, eli se pitää sisällään niin evankeliumin sanallisen julistuksen kuin yhteiskunnallis-poliittis-diakonisen vastuun. Yhteiskunnallis-poliittisen vastuun korostamisen Lausannen julistuksessa voidaan nähdä yhtäältä kokouksen latinalaisamerikkalaisten edustajien kuten René Padillan ja Samuel Escobarin vaikutuksena, toisaalta haluna huomioida KMN:n Uppsalan yleiskokouksen 1968 ja ekumeenisen lähetysliikkeen korostuksia.
Vuonna 1989 Lausannen liike piti “toisen Lausannen maailmanevankelioimiskonferenssin” Manilassa Filippiineillä. Sen teemana oli ”Proclaim Christ the Lord; The Hope of Our World”. Manilan kokouksesta syntyi asiakirja nimeltä “Manilan julistus” (Manila Manifesto; asiakirjan suomennos: Manilan Julistus – Lausanne Movement (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.)), jota voi pitää Lausannen julistuksen jatkona ja hienosäätönä. Lausannen maailmanevankelioimisen komitean mukaan sitä ei saa julkaista erillään Lausannen julistuksesta.
Kolmas Lausannen liikkeen järjestämä globaali maailmanevankelioimisen kongressi pidettiin Kapkaupungissa 2010, ja sen tuloksena syntyi asiakirja nimeltä Kapkaupungin sitoumus (The Cape Town Commitment; The Cape Town Commitment – Lausanne Movement (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.)), joka on luonteeltaan eräänlainen uskontunnustus. Se on samalla kutsu toimintaan.[2] Neljäs Lausannen liikkeen järjestämä globaali maailmanevankelioimisen kongressi pidetään Soulissa Etelä-Koreassa 22.–28.9.2024.
Lausannen liikkeen ja ekumeenisen liikkeen ja ekumeenisen lähetysliikkeen välillä on ollut jännitteitä. Henkilötasolla suhteet ovat ajoittain olleet jännitteiset, ja organisaatioiden tasolla kuvaavaa on, että esimerkiksi vuonna 1989 KMN:n Maailmanlähetyksen ja evankelioimisen komissio piti maailmanlähetyksen ja evankelioimisen konferenssin San Antoniossa USA:ssa, mutta samana vuonna myös Lausannen liike piti oman maailmanevankelioimiskonferenssinsa Manilassa Filippiineillä. Lausannen liike on 50-vuotisen historiansa aikana kuitenkin tullut lähemmäksi ekumeenista liikettä ja ekumeenista lähetysliikettä (world mission and evangelism). Esimerkiksi Kirkkojen maailmanneuvoston viimeisin virallinen lähetysasiakirja, Together towards life: Mission and Evangelism in Changing Landscapes (2013), toteaa evankelioimisesta seuraavaa (§ 86): ”Evankeliointi suullisena julistamisena eli evankeliumin saarnaamisena (kerygma) on syvästi raamatullista. Jos puheemme on ristiriidassa tekojemme kanssa, meidän evankeliointimme ei ole aitoa. Suullinen julistaminen ja näkyvät teot todistavat yhdessä Jumalan ilmoituksesta Jeesuksessa Kristuksessa ja hänen tarkoituksistaan.” (”Yhdessä kohti elämää” -asiakirjan suomennos: 8c534e33-80e9-f9f8-7f1a-faa8db916212 (evl.fi) (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.)) Yhteys edellä lainattuun Lausannen julistuksen kohtaan 5 on selvä.
Tähän lähentymiseen on johtanut ainakin kaksi merkittävää tekijää. Ensinnäkin, Lausannen liike ei ole rakenne, kirkkoliitto tai vastaava, eikä sillä ole omaa määriteltyä kirkko-oppia, vaan se on korostetusti liike ja verkosto, joka koostuu yksittäisistä lähetys- ja evankelioimistyöhön sitoutuneista kristityistä. Mitä enemmän Lausannen liikkeen ja ekumeenisen lähetysliikkeen edustajat tapaavat, sitä enemmän yhteinen ymmärrys ja käsitys lähetyksen merkityksestä kirkolle voi syvetä. Molemmin puolin on ollut vaikutusvaltaisia johtajia, jotka ovat puhuneet toisen kunnioittamisen ja vuorovaikutuksen puolesta, ekumeenisessa lähetysliikkeessä esimerkiksi Lesslie Newbigin ja Mortimer Arias, Lausannen liikkeessä puolestaan John Stott ja Emilio Castro.
Toinen syy ekumeenisen liikkeen ja Lausannen liikkeen lähentymiseen on ollut kristinuskon muuttuminen globaaliksi. Globaalin etelän kirkot ovat syntyneet valtaosin lähetystyön tuloksena, ja monet niistä tekevät lähetystyötä sekä omalla alueellaan että sen ulkopuolella. Näistä monet ovat KMN:n jäsenkirkkoja, ja samaan aikaan niissä on kirkon johtajia ja muita kristittyjä, jotka samaistuvat myös evankelikaaliseen kristillisyyteen ja toimivat Lausannen liikkeessä. Näille kirkoille ja kristityille ekumenian tavoite, näkyvä ykseys, on mahdollista vain yhteisen kristillisen todistuksen kautta (Joh. 17:21). Lähetys on liike, joka vie kirkkoja eteenpäin ja mahdollistaa niiden uudistumisen. Näille kirkoille lähetyksen kysymykset ovat usein myös olemassaoloon liittyviä kysymyksiä, jolloin kristillinen todistus saattaa olla todellista martyriaa, veritodistusta. Useinkaan näillä kirkoilla ei ole resursseja eikä aikaa pohtia, onko evankeliumin sanallinen julistus tärkeämpää kuin lähimmäisen auttaminen teoin, kun molemmat ovat tarpeen ja todellisuutta. Tällöin myös mahdolliset teologiset painotuserot jäävät pakostakin vähemmälle huomiolle. Yhteiseen lähetystehtävään sitoutuminen luo yhteyttä ekumeenisten ja evankelikaalisten kristittyjen ja kirkkojen välille.
Risto Jukko, TT, FT, dosentti
Kirkon lähetystyön keskus
Suomen evankelis-luterilainen kirkko
[1] D. W. Bebbington, Evangelicalism in Modern Britain. A History from the 1730s to the 1980s (London and New York: Routledge 1989), 2–3.
[2] Kaikki kolme Lausannen liikkeen tähänastista pääasiakirjaa on julkaistu teoksessa: J. E. M. Cameron (ed.), The Lausanne Legacy: Landmarks in Global Mission. Peabody, MA: Hendrickson Publishers, 2016.
Kuva: Lausannen liikkeen kolmannen maailmanevankelioimisen kongressin päätöstilaisuus Kapkaupungissa 2010. https://www.flickr.com/photos/thelausannemovement/5116814397/