Kansainvälisen naistenpäivän iltana, eli tiistaina 8.3.2022, järjestettiin Helsingin tuomiokirkon kryptassa tärkeä keskustelunavaus syrjinnästä kristillisissä yhteisöissä. Järjestäjiä olivat Suomen Ekumeeninen Neuvosto, Helsingin ev.lut. tuomiokirkkoseurakunta ja Suomen ev.lut. kirkon Kirkkohallitus. Tilaisuus on nähtävillä Helsingin ev.lut. tuomiokirkkoseurakunnan YouTube-kanavalla (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.).
Rakenteellinen rasismi yhteiskunnassa ja kirkoissa
Tilaisuuden ensimmäisessä osassa keskusteltiin rakenteellisesta rasismista. Keskustelijoina olivat THL:n tutkimuspäällikkö Shadia Rask, Helsingin seurakuntayhtymän kirkkovaltuuston puheenjohtaja Hanna Mithiku, joka päivätyössään käsittelee rasismia Rauhankasvatusinstituutissa, sekä teologian opiskelija ja SEN:in yhdenvertaisuusjaoston puheenjohtaja Saija Kainulainen (Anglikaaninen kirkko Suomessa). Keskustelua luotsasi Adwoa Brewu , joka koordinoi Suomen metodistikirkon nuorisotoimialan englanninkielistä työtä.
Shadia Rask avasi ensin terminologiaa:
– Rakenteellinen rasismi on rasistisiin ajatusmalleihin perustuvia toistuvia käytäntöjä ja sääntöjä, jotka ovat kiinteä osa meidän yhteiskuntaa ja instituutioita, hän totesi.
Se tarkoittaa siis sitä, että meillä on yhteisönä – kollektiivisesti – samoja syrjiviä ennakkoluuloja ja ajatusmalleja. Kun monet ihmiset tekevät samanlaisia tiettyjä ryhmiä syrjiviä asioita, ne ovat yksittäisiä tapahtumia suurempia.
Antirasismi taas on tekoja. Ei riitä, että sanotaan, että ”meillä on nollatoleranssi”, vaan pyritään tunnistamaan syrjintää ja kitkemään sitä käytännössä, Adwoa Brewu muistutti.
Hanna Mithiku totesi, että tätä keskustelua on käyty yllättävän vähän Suomen luterilaisessa kirkossa. Mitkä käytännöt sulkevat ihmisiä ulos? Ketkä näkyvät? Kuka kirkkoa edustaa?
– Aika helposti ihmisiä sijoitetaan ahtaaseen muottiin. Valkoinen on se oletus, muunväriset joutuvat selittämään täällä oloaan, Hanna sanoi.
Hän viittasi myös omiin teologian opintoihin:
– Isoimmat luterilaiset kirkot Pohjoismaiden ulkopuolella ovat Etiopiassa ja Tanzaniassa. Mutta nostetaanko meille esille teologeja sieltä?
Saija Kainulainen esitteli puolestaan Anglikaanisen kirkon Euroopan hiippakunnan rasisminvastaista ohjelmaa, jonka nimi on Breathing Life, eli ”Hengittää elämää”, jonka nimi pohjautuu Yhdysvalloissa poliisin käsiin kuolleeseen George Floydin viimeisiin sanoihin, ”I can’t breathe”, en voi hengittää.
– Rasismi kaventaa elämää – rasisminvastaisuus antaa tilaa hengittää, Saija muistutti.
Rask totesi, että muutosta voi vaikeuttaa myös rakenteellisen rasismin kuviteltu hyödyllisyys, sillä se ei vain vaikeuta tiettyjen ryhmien elämää, vaan myös hyödyttää joitakin yksilöitä tai ryhmiä.
Yhdenvertaisuussuunnitelma on työkalu, jonka kautta päästään pitkäjänteiseen työhön, hän sanoo.
Hanna Mithiku totesi olleensa mukana luterilaisen kirkon kirkolliskokouksessa jättämässä aloitteen toiminnallisesta tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnittelusta.
– Arvopohja luterilaisessa kirkossa on vahva, olemme kaikki yhtä tärkeitä Jumalan luomia, ja se näkyy esimerkiksi kannanotoissa turvapaikanhakijoista – mutta se on myös heikkous, sillä siihen ihanteeseen voi jäädä kiinni. Sanotaan, että ollaan kaikki yhdenvertaisia, ettei nähdä värejä, mutta suljetaan silmät sille, ettei kaikkia kohdella samoin, että suomalaisessa yhteiskunnassa ja luterilaisessa kirkossa rakenteita, jotka sulkevat ihmisiä ulos, Hanna varoitti.
Yksi esimerkki tästä on, että seurakunnassa voi olla ”maahanmuuttajatyö” ja sitten on se ”normaali” toiminta.
Hanna kiitti Suomen Lähetysseuraa, joka on yksi luterilaisen kirkon seitsemästä virallisesta lähetysjärjestöstä, sillä sieltä on tullut puheenvuoroja, joissa on kysytty, mikä on suomalaisen lähetystyön historia, mikä on sen suhde kolonialismiin ja miten se näkyy tänä päivänä.
– Millä tavalla puhutaan niistä maista, joissa nykyään on oma iso luterilainen kirkko? Puhutaanko edelleen, että esim. Afrikkaan vietiin johonkin ”sivistymättömään” maahan ”sivistystä”? Koska sehän ei ole totta, esimerkiksi isäni synnyinmaassa Etiopiassa on ollut kristittyjä vuodesta 450. Se on aika paljon aikaisemmin kuin Suomessa, mutta kuva täällä on toisenlainen, Hanna huomautti.
Shadia Rask totesi, että tämänkin tapahtuman otsikko voi herättää vastareaktion: Onko värillä väliä?
– Ideaalimaailmassa, jossa yhdenvertaisuus toteutuu, värillä ei ole väliä. Mutta nykytilanteessa ja -maailmassa, kun yhdenvertaisuus ei toteudu, niin on tärkeää nähdä väri. Sitä kautta ei suljeta silmiä eriarvoisuudelta ja etuoikeudelta.
Shadia muistutti, että näitä keskusteluja pitää jatkaa.
– Sekin on tyypillinen tilanne, että muistetaan tai jopa eksotisoidaan erilaisuus juhlapäivinä, mutta sitä väestön monimuotoisuuden huomioimista tarvitaan arjessa, eikä vain erillisissä vaikkapa perhekerhoissa, jotka on tarkoitettu vain jollekin tietylle kohderyhmälle, vaan niin että se koko toiminta huomioi erilaisten ihmisten tarpeet. Silloin kaikki kokevat, että minä kuulun tänne ja olen tervetullut.
Hanna oli samoilla linjoilla:
– Tähän valmistautuessani heräsin itsekin siihen, miten vähän luterilaisessa kirkossa käydään keskustelua rasismista, antirasismista, jopa yhdenvertaisuudesta ja yhdenvertaisuuden edistämisestä laajassa mittakaavassa. Huomasin, miten alkutekijöissään se keskustelu on ja miten vaikeata rakenteellisesta rasismista ja vallasta keskusteleminen on. Siinä on monta kipupistettä ja sille on aika vähän tilaa. Todella toivon, että keskustelu jatkuu ja että saadaan se toiminnallinen yhdenvertaisuussuunnitelma, jossa tätäkin ulottuvuutta tulisi tarkasteltua, Hanna totesi.
– Loppukiteytyksenä sanoisin, että kaikkien kuuluu olla mukana. Siinä mielessä värillä on väliä, siis positiivisesti, että kaikki on mukana. Myös omat etuoikeudet pitää tunnistaa ja tunnustaa – ja toimia niin, että antaa mahdollisuuksia kaikille, muistutti Saija.
Adwoa kiitti keskustelijoita osallistumisesta:
– Arjessa voimme nähdä, onko värillä väliä.
Tämän osion jälkeen kuultiin nauhoitettu musiikkiesitys The Blessing, Siunaus, Martta Shiberun johdolla.
Paneelikeskustelu: Yleisestä puheesta henkilökohtaiseen kokemukseen
Musiikkiesityksen jälkeen tilaisuus jatkui Anna-Maija ”Maikki” Viljanen-Pihkalan l(ut.) moderoimalla paneelikeskustelulla. Ääneen pääsivät nyt ryhmä kokemusasiantuntijoita. Mukana on Christina Egyptistä, joka muutti Suomeen kaksi vuotta sitten, Martta Shiberu, yhteisötyöntekijä Helsingin seurakuntayhtymästä joka on kansainvälisesti adoptoitu, ja Laureassa projektipäällikkönä työskentelevä Anu-Rohima Mylläri.
Martta Shiberu aloitti kertomalla oman henkilökohtaisen tarinansa siitä, kuinka hänen identiteettiänsä tummaihoisena suomalaisena on kyseenalaistettu seurakuntayhteydessä.
– ”Minkämaalainen sä oot”, on kysymys, jonka olen saanut usein. Esittäjä voi olla vaalea- tai tummaihoinen ja kysymys voi olla positiivinen. Mun vastaus on aina, että olen suomalainen, mutta monesti olen sen jälkeen joutunut väittelyyn identiteetistäni. Sitä omaa minuutta kyseenalaistetaan.
Shiberu esitti panelisteille kaksi avointa kysymystä: onko värisokeus tavoiteltava ja kenen kanssa näistä syrjinnän kokemuksista voi puhua?
Anu-Rohima Mylläri vastasi:
– Meillä pitäisi olla kykyä arvioida tilanteita, että milloin minun kysymykset eivät ole relevantteja. Jos ymmärretään itseämme ja toista, se antaa ymmärryksen, että me ollaan loppujen lopuksi samanlaisia. Voin oppia toiselta jotakin, sen pitäisi riittää. Ja jos ei toisen vastaus kelpaa, se on itsereflektion paikka. Suomalaisia voi olla minkälaisia tahansa. Jos sanon, että olen ruotsalainen, se on paljon hyväksyttävämpi vastaus, kuin että olen suomalainen; siellä on erinäköisiä ihmisiä. Jos sanon, että tulen Pohjanmaalta, se herättää ihmetystä – ei siellä kasva tuon näköisiä ihmisiä. Jos kohtaamisessa voidaan todella kuulla, eikä keksitä vastausta seuraavaan kysymykseen, vaan dialogissa opimme toinen toiselta.
Christina jatkoi:
– “Colorblind is an important word. If it is positive, it can be – but if there is racism, it can cover it up. Right now, we are putting labels on everybody; we see colors so much that we start to ignore the person. I see you: Finnish woman, she is white, she has this; you see me, woman from immigrant country, from the Middle East, she has this and this. If we put a country, a culture next to our names, we stop having relationships with people. If I want to be a friend with you, I won’t care which country you came from, which color you are, I would care about if you have some things in common with me, if you have the same mentality, if you have the same belief or opinions, so we can find something to laugh about. Now everyone is scared to be racist, which makes it harder to get to know people. In my country, we have black people, we have white people, we have brown people. Having been raised there, I don’t think if somebody is different from he – he is Egyptian, he is my people, he has the same jokes – I didn’t see colours until I went on social media. Children are not born dividing people according to colour. Let’s see the people.”
Maikki Viljanen-Pihkala nosti taas esiin Martan esittämän kysymyksen kenen kanssa rasismin kokemuksista voi puhua.
Anu-Rohima Mylläri vastasi:
– Rasismin kokemuksesta voi olla vaikea saada kiinni, hahmottaa. Tapahtuiko minulle tuo? Jos toinen ihminen on todistamassa, mitä enemmän siihen puututaan, se tulee oikeaksi sille, jolle se tapahtuu, mutta myös muille ympärillä. Se voi olla sadas kerta, kun joku kysyy samaa – kunhan kysyn. Koeta ymmärtää, että se ei ole arkista, jos koko ajan kyseenalaistetaan. Jos sata kertaa joutuu vastaamaan siihen, miksi kävelee jollakin tapaa, tai istuu pyörätuolissa tai jotain.
Christina jatkoi:
– “Tulin äitini kanssa Suomeen – Finland is a good and amazing country to live in, but sometimes there is districimation. Even in education, there is more encouragement for lower education; the courses in Finnish do not aim for higher education. You are not supposed to have big ambitions. When I finished high school in my country, but when I came here, there is an assumption that you should waste years doing other things. Make courses for young people to improve their Finnish, aiming for higher education.
I have met many people who have wasted all of their 20’s trying to get into higher education. Some give up and take a no-future job, because they feel nobody cares.
In the church, it is hard to fit in. With Finnish people, especially, – what we have in common with people from all over the world is that it is hard to make friends with people from Finland. Because you are expected to do all the work. People are shy, which makes you feel unwelcome – perhaps it is not racism, but people need encouragement. It is hard to be alone in a big country. A girl age 21, I want to talk about my education, not ”how many children do you have?” – that is stereotyping, to assume a woman from the Middle East marries early and is not interested in education. I am 21!”
Illan tapahtuma päättyi ekumeeniseen rukoushetkeen, jossa kuultiin rukousta persiaksi, bemban kiellellä sekä suomeksi.
Maikki Viljanen-Pihkala lopetti illan toivomalla, että illan tapahtuma olisi vain alkua jollekin suuremmalle prosessille. Suomen Ekumeenisen Neuvosto on vuonna 2021 julkaissut mallin tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelmalle seurakuntien työn tueksi. Mallin pohjalta on hyvä käynnistää yhdenvertaisuusajattelua, keskustelua ja prosesseja seurakunnissa.
Teksti: Sara Torvalds
Kuvat: Minna Rikkinen