Kaksi vuotta sitten englantilainen tutkimuslaitos teki sikäläisen Pipliaseuran tilauksesta kyselytutkimuksen brittien uskonnollisesta osallistumisesta. Tulos osoitti huomattavaa kasvua kirkossakäynnissä ja varsinkin nuorten hengellisyydessä. Tulos yllätti, sillä harvassa seurakunnassa oli nähty minkäänlaista ryntäystä, kaikkein vähiten nuorten kohdalla. Toki sellaista oli havaittu varsinkin suurkaupunkien maahanmuuttajaseurakunnissa.
Tutkimustulos kuitenkin herätti innostusta, ja merkkejä heräämisestä alettiin nähdä siellä täällä. Julkisessa keskustelussa ilmiö nimettiin hiljaiseksi herätykseksi, Silent Revival. Sen tiimoilta laadittiin julkaisuja, pidettiin seminaareja ja varustettiin vapaaehtoisia ottamaan vastaan uudet tulokkaat. Jo pelkkä puhe meneillään olevasta herätyksestä tuotti heräämistä.
Viime vuonna toinen tutkimuslaitos teki vastaavanlaisen tutkimuksen. Tulos oli yllättäen päinvastainen. Sen mukaan nuoret ikäluokat eivät olleet aktivoituneet eikä kirkossakäynti ollut kasvanut, vaan seurakuntien jäsenmäärät jatkoivat laskuaan kuten aiemmin.
Asia herätti kummastusta, kunnes tämän vuoden maaliskuussa ensin mainittu tutkimuslaitos tarkasteli uudelleen omaa aineistoaan. Siinä havaittiin ongelma, joka oli vääristänyt lopputulosta. Laitos myönsi virheensä, kirkolliseen keskusteluun ilmaantunut ”hiljainen herätys” peruutettiin, ja nettikeskusteluissa saivat nauraa pilkallisesti ne, jotka eivät mitään hengellistä heräämistä olleet toivoneetkaan.
Oliko nuorten herääminen vain toiveajattelua? Meillä Suomessa on nähty nuorimmissa ikäluokissa uutta kiinnostusta uskoa ja seurakuntaelämään osallistumista kohtaan. Se alkoi pari vuotta sitten nuorten miesten ja poikien keskuudessa, mikä herätti hämmennystä – onhan tutkimuksissa tavallisesti naiset osoitettu kaikissa ikäluokissa uskonnollisesti miehiä aktiivisemmiksi. Nimenomaan äidit ja isoäidit ovat kautta aikojen välittäneet uskon lapsille ja lapsenlapsille. Nyt nuoret naiset ja tytöt olivat kaikkein kriittisimpiä kirkkoa ja uskoa kohtaan. Mutta kohta näkyi vastaavia merkkejä uudesta avoimuudesta ja kiinnostuksesta myös heidän keskuudessaan.
Evankelis-luterilaisessa kirkossa nuorten lisääntynyt aktiivisuus on näyttäytynyt varsinkin rippikouluun osallistumisen sekä isoskurssille lähtemisen muodossa, mutta myös rippikoulun yhteydessä kasteen vastaan ottamisena sekä pyhäaamujen jumalanpalveluksiin osallistumisina. Vastaavasta kiinnostuksen viriämisestä olen kuullut myös ekumeenisilta kumppaneiltani muissa kirkoissa.
Ehkä yksi taustatekijä on lisääntynyt epävarmuus; sodat, maan heikko talous ja globaalit huolenaiheet. Toinen tekijä lienee maahanmuuton myötä lisääntynyt vieraampien uskontojen edustajien näkyvyys. Kun nuoriso tutustuu koulutovereihin, jotka avoimesti pukeutuvat uskonnolleen tyypillisesti ja viettävät sen juhla-aikoja, kantasuomalaisetkin alkavat kysyä, keitä itse ovat ja mihin kulttuuriin kuuluvat.
Ei herätystä ole mihinkään peruutettu. Se vain pitää nähdä toisessa kohdassa. Heräämistä on sekin, kun seurakunnissa ryhdytään katsomaan ympärilleen uudella tavalla. Ei kiinnitetä huomiota vain niihin, jotka tavallisesti käyvät kirkossa, vaan aletaan nähdä, että olemme muita varten. Kristuksen omilla on missio vaikuttaa maailmassa.
Heräämistä on halu ymmärtää oma liittymisensä kristilliseen yhteisöön ja sen jatkuvuuteen yli sukupolvien. Heräämistä on halu olla rohkeasti osa Kristuksen seuraajien joukkoa. Suomessa on tyypillistä vaieta uskonasioista. Niitä pidetään yksityisinä ja ne kätketään sielun syvyyksiin. Kaikissa yhteiskunnissa on kuitenkin uskolla aina ollut myös näkyvä ja kuuluva merkitys. Heräämistä on lopettaa hiljaisuus.
Piispa Matti Repo
Suomen ev.-lut. kirkko
Ekumeenisen neuvoston varapuheenjohtaja