Suomen Ekumeenisen Neuvoston (SEN) hallitus esittää lausuntonaan, ettei uskonnon ja elämänkatsomustiedon opetusperusteita tule tiukentaa, eli opetusryhmien vähimmäiskokoa ei tule nostaa.
Hallituksen esitys eduskunnalle perusopetuslain 13 § ja lukiolain 9 § muuttamisesta.
SEN:n jäsenkuntaan kuuluvat maamme kaikki kristilliset kirkkokunnat ja 20 ekumeenisesti toimivaa järjestöä. SEN tekee läheistä yhteistyötä USKOT-foorumin, Suomen Islamilaisen Neuvoston (SINE) ja Suomen Juutalaisten Seurakuntien Keskusneuvoston sekä kansainvälisten ekumeenisten ja uskontopohjaisten verkostojen kanssa.
SEN:n hallitus kiinnittää huomiota esitetyn uskonnon opetusperusteiden tiukennuksen ongelmallisuuteen vähemmistöjen oikeuksien toteutumisen kannalta. Se kohdistuisi selektiivisesti tiettyihin väestöryhmiin – katolilaisiin, muslimeihin ja juutalaisiin. Se antaisi väärän vähemmistöpoliittisen signaalin, kun maahanmuuttajataustainen väestö kasvaa ja yhteiskunta muuttuu monikulttuurisemmaksi ja moniuskontoisemmaksi. Islamin, juutalaisuuden ja katolisen kirkon maailmanlaajan merkityksen valossa on myös kysyttävä, minkälaisia päätelmiä kansainvälisissä yhteyksissä sen valossa tehtäisiin Suomen uskonto- ja vähemmistöpolitiikasta. Perusteena esitetty pätevien opettajien vaikea saatavuus ja järjestelyjen hankaluus väistyvät, kun väestöryhmät kasvavat, kuten pääkaupunkiseudun kunnissa on jo nähty. Tavoitteena olevat säästöt jäisivät häviävän pieniksi, koska ns. pienryhmäisten uskontojen opetus kaikkinensa edustaa merkityksettömän pientä menoerää koulutuksen kustannuksista. On myös selvitettävä, kuinka ongelmallinen juutalaisiin, katolilaisiin ja muslimeihin kohdistuva toimenpide olisi perustuslain ja yhdenvertaisuuslain sekä Lapsen oikeuksien sopimuksen kannalta.
Uskonnonopetuksen merkitys osana yleissivistystä globalisoituvassa maailmassa on olennainen. Se on myös tärkeä väline, kun eritaustaiset nuoret muodostavat eheää nykysuomalaista ja eurooppalaista identiteettiään. Nykyistä moniuskontoista katsomusopetuksen mallia tulee kehittää uskontojen ja vakaumusten yhteistyötä edistävään suuntaan. Eri uskonnoille ja vakaumuksille kuuluu luonteva ja tunnustettu paikkansa kouluyhteisössä, osana moniarvoista suomalaisuutta.
Uskonnonopetuksella on ainutlaatuinen yhteiskunnallinen merkitys, koska siinä maamme vanhat ja uudet vakaumusperinteet ovat tasavertaisessa asemassa. Esitetty lakimuutos vähentäisi uskontojen tasa-arvoa koulussa ja veisi kehitystä väärään suuntaan. Erityisen räikeänä se kohdistuisi kolmeen vähemmistöryhmään – juutalaisiin, katolilaisiin ja muslimeihin. Katolinen uskonnonopetus lakkaisi lähes koko maasta. Islamin opetus katkeaisi kasvukeskusten ulkopuolella ja ruotsinkielisissä kouluissa. Juutalainen uskonnonopetus lakkaisi käytännöllisesti katsoen kaikkialla Helsingin Juutalaisen koulun ulkopuolella. Erityisesti katolilaisten ja muslimien määrä kuitenkin kasvaa kaikkialla maassa, myös ruotsinkielisen väestön keskuudessa, eikä olisi tarkoituksenmukaista keskeyttää uskonnonopetuksen kehittämistä näissä konteksteissa.
Esityksessä on perusteltu evankelis-luterilaisen ja ortodoksisen uskonnon erityisasemaa näiden kirkkojen julkisoikeudellisella asemalla. Siinä yhteydessä on käytetty arkaaista termiä valtionkirkko, jonka voi katsoa vanhentuneen jo vuoden 1869 kirkkolain myötä. Sen sijaan elämänkatsomustiedon opetuksen erityisasemaa ei ole perusteltu. Esityksen perusteluissa oletetaan, että ne oppilaat, jotka eivät voisi osallistua oman uskontonsa opetukseen, siirtyisivät automaattisesti elämänkatsomustiedon opetukseen. Käytännön kokemuksen valossa näin ei kuitenkaan käy, vaan osa lapsista jää kokonaan katsomusopetuksen ulkopuolelle, eikä heidän kohdallaan toteudu mikään opetussuunnitelma. SEN ja sen yhteistyökumppanit Suomen Islamilainen Neuvosto ja Juutalaisten Seurakuntien Keskusneuvosto ovat monessa yhteydessä todenneet, että uskonnonopetuksen siirtyminen kokonaan koulun ulkopuolelle vaarantaisi suvaitsevaisuuden ja dialogisuuden tavoitteet, jotka ovat kouluopetuksessa keskeisiä.
Vastikään Helsingin yliopistossa tarkastettu väitöstutkimus (Inkeri Rissanen 2014) osoittaa, että islamin opetus tarjoaa tilan, jossa tapahtuu vuorovaikutus monikulttuurisen yhteiskunnan järjestäytymisen kannalta olennaisissa kysymyksissä. Tutkimuksen mukaan vähemmistön uskonnonopetus asemoi opettajat tärkeiksi monikulttuurisuuspolitiikan toimijoiksi.
Perusteluissa viitataan vaikeuksiin löytää päteviä opettajia ns. pienryhmäisten uskontojen opetukseen. On muistettava, että vielä 1990-luvun alussa sama ongelma koski ortodoksista uskonnonopetusta, huolimatta sen pitkästä historiasta koululaitoksessamme. Itä-Suomen yliopistossa järjestetyn koulutuksen tuloksena tämä ongelma on käytännössä kokonaan poistunut. Sama myönteinen kehitys on mahdollista myös islamin kohdalla, joka yleensä nähdään tässä suhteessa haastavimpana alueena. Suomalaisen peruskoulun käyneiden, yliopistoissa opiskelevien musliminuorten määrän kasvaessa mahdollisuudet kouluttaa muodollisesti päteviä islamin opettajia kasvavat koko ajan. Yliopistollinen islamin opettajien koulutus synnyttäisi samalla nykyistä laajempaa asiantuntemusta islamin teologiasta ja sen eettis-yhteiskunnallisesta soveltamisesta suomalaisessa elämässä. Tällä olisi suuri merkitys suomalaisen ja eurooppalaisen kulttuuris-yhteiskunnallisen kehityksen kannalta.
Suomen Ekumeeninen Neuvosto, hallitus
Lausunnon pyytäjä: Opetus- ja kulttuuriministeriö