Polarisaatio on sivistyssana, ja suomeksi se tarkoittaa sitä, että naapurista on tullut vastapuoli. Ennen naapurilta käytiin lainaamassa sokeria, mutta nykyään hänelle ei aina lainata edes korvaa.
Puhumme polarisaatiosta usein ikään kuin kyse olisi vain mielipiteistä, mutta minusta juuret ovat syvemmällä. Yhteiskuntamme näyttää jakautuvan hiljaa kahtia: toisten elämä avartuu ja toisten kapenee. Samassa kaupungissa yksi lapsi miettii, mihin harrastukseen ilmoittautuisi, ja toinen seisoo äitinsä kanssa leipäjonossa. Kirkolle tämä ei ole pelkkää talouspolitiikkaa. Oma leipä on aineellinen kysymys, mutta naapurin leipä on hengellinen.
Köyhyys on lisäksi sellainen perintö, josta ei voi kieltäytyä. Lapsi saa vanhemmiltaan ahtaamman asunnon ja kapeamman koulutien, jopa lyhyemmän eliniän. Kun sama toistuu sukupolvesta toiseen, meille syntyy kaksi Suomea, joiden asukkaat eivät enää juuri kohtaa toisiaan, paitsi median kommenttikentässä. Siellä sitä sitten roihuaa: kun avaan aamulla puhelimen, joku on taas lisännyt öljyä tuleen.
Kristukselta kysyttiin aikanaan, kuka on lähimmäinen, ja hän vastasi vertauksella, jossa sankari tuli väärästä leiristä. Pappi ja leeviläinen kulkivat ohi tien toista laitaa, mutta samarialainen, jollaista ei Jerusalemissa olisi kutsuttu kylään, pysähtyi. Hän kaatoi öljyä ja viiniä vieraan miehen haavoihin, nosti hänet juhtansa selkään ja maksoi vielä majatalon laskunkin. Eikä hän ensin kysynyt, oliko haavoittunut oikeaa mieltä.
Samasta öljystä puhui myös Kreetalla helluntaina 2016 kokoontunut yleisortodoksinen kirkolliskokous, kun se totesi, että uskon öljy kuuluu toisen haavoihin eikä vihan tuleen. Vihan tuli ei nimittäin synny tyhjästä. Se syttyy melkein aina haavaan, yksinäisyyteen tai siihen tunteeseen, että omaa elämää katsotaan nenänvartta pitkin. Samaan haavaan voi kaataa öljyä hoitaakseen tai sytyttääkseen. Me valitsemme kumman.
Kun naapurista tehdään vastapuoli, Jumalan kuvaksi luotu elävä ikoni nokeentuu, ja kun hänet maalitetaan, Jumalan kuvasta tulee maalitaulu.
En valitse leiriä. Se ei silti tarkoita, että olisimme puolueettomia. Kirkon paikka on sen rinnalla, jota kukaan ei kuule, ja sen, josta juuri nyt tehdään maalitaulua.
Tunnustan kyllä, että piispallakin on peukalo, ja joskus se on nopeampi kuin sydän. Puhelimen painikkeessa lukee Jaa, ja suomen kieli on armottoman tarkka, koska samalla verbillä jaetaan leipää nälkäisille ja kansaa kahtia. Liturgiassa leipä murretaan ja jaetaan, jotta meitä ei jaettaisi.
Siksi kysyn itseltäni, ja kysy sinäkin, ennen kuin painat: mitä minä nyt jaan? Kaadanko öljyä haavaan vai tuleen? Ja lainasinko korvaa ennen kuin avasin suuni?
Ortodoksisen kodin ikoninurkassa palaa pieni öljylamppu. Se ei roihua eikä räisky, vaan antaa juuri sen verran valoa, että kasvot erottuvat pimeästä. Sellaista tulta tarvitsemme myös toreilla ja ruuduilla, kaikkialla, missä nämä kaksi Suomea kohtaavat.
Jumala siunatkoon meitä kaikkia, kummallakin laidalla.
Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispa Elia
Suomen Ekumeenisen Neuvoston hallituksen puheenjohtaja