“Pyhä on todellinen valo ja siitä loistava ihanuus, joka antaa kirkkauden niille, jotka kestivät taistelunkiivauden. Kristukselta he perivät katoamattoman loiston kodin, jossa he iloitsevat aina ja ikuisesti. Halleluja!”
Tämä vanhan englantilaisen Sarum jumalanpalveluksen Kaikkien pyhien muistopäivän aaton iltarukouksen antifoni on kirjoitettuna Englannin kirkon hallintorakennuksen istuntosalin kattokupolin reunaan. Monet kerrat salissa istuessani olen pohtinut sen merkitystä.
Harvempi tietää, että tuossa samaisessa salissa, saman tekstin alla, kokoontui 17.1.1946 YK:n turvallisuusneuvosto ensimmäiseen kokoukseensa. Maailma oli silloin juuri miettimässä suuntaa toisen maailmansodan kauheuksien paljastuttua ja sodan loputtua. Silloinkin todettiin ”ei koskaan enää”.
Rauhan ja sovinnon työtä tehtiin monessa maassa ennen kaikkea hakemalla oikeutta ja oikeudenmukaisuutta. Joissain maissa tämä ei onnistunut vaan kansat ja kulttuurit jäivät katkeruuden ja epäilyksen vangitsemiksi. Toisen maailman sodan jälkeen ehkä isoimmat haavat kristillisen perheen sisällä ovat olleet Etelä-Afrikan apartheid ja Pohjois-Irlannin konflikti ”Vaikeudet – The Troubles”. Pohjois-Irlannissa protestantti – roomalaiskatolinen -asetelmaa käytettiin sumeilematta nostattamaan epäilyksiä ja väkivaltaa joiden taustalla oli enimmäkseen poliittisen ja rikollisen hyödyn tavoittelua. Etelä-Afrikan silloisen emeritusarkkipiispan, edesmenneen Desmond Tutun johdolla aloitettiin sovintotyö, joka pohjautui Etelä-Afrikan totuuskomissioiden työskentelyyn. Totuutta järkyttävien terroritekojen takana etsittiin julkisuudessa ja monissa paikoin löydettiin uutta ymmärrystä, joskaan ei välttämättä anteeksiantoa. Epäilys ja epävarmuus on edelleen läsnä.
Etelä-Afrikan apartheid-politiikka jakoi myös kirkkoja. Osa kirkoista löysi raamatullisia ja teologisia perusteita, joiden mukaan musta väestö oli kyllä Jumalan luomistyön tulosta ja Kristuksen pelastamia – tällä voitiin selittää mustien parempi asema muissa maissa – mutta Jumalan säätämyksellä Etelä-Afrikka kuului valkoisille. Ihonväriä ei siis välttämättä sellaisenaan ollut ongelma, mutta ongelma oli mitä, missä ja milloin musta henkilö sai tehdä. Voisi siis sanoa, muutettavat muuttaen, että tuon teologian mukaan Jumala kyllä rakasti syntistä, mutta ei syntiä. Etelä-Afrikassa mustan henkilön synti oli olla väärässä paikassa ja pyrkimykset parempaan nähtiin myös Jumalan säätämyksen vastaisena. Käytännössä tällainen ajattelu johti silloin – niin kuin se johtaa nykyäänkin – myös henkilön näkemiseen huonona, vältettävänä ja pahana.
Merkillepantavaa on se, että Ukrainan sodan taustalla on nähtävissä samanlainen dynamiikka narratiivissa eli siinä kertomuksessa, jolla sota, sorto ja siviilien murhat on perusteltu. Ensin kyseessä oli Venäjän viestimissä veljeskansa, joka on astunut harhaan valitessaan läntisen demokratian tien: ”rakastamme veljiämme, mutta he eivät tiedä, mitä tekevät”, seuraavaksi ukrainalaiset nähtiin teoiltaan niin harhautuneilta, ettei heillä ollut oikeutta maahansa. Lopulta viestimet puhuivat heistä ali-ihmisinä, joilla ei ole minkäänlaista olemassaolon oikeutusta.
Apartheidin aikana Desmond Tutun kysymys valtaapitäville, jotka näkivät itsensä kristittyinä, oli: ”Jos Jumala rakastaa kaikkia ihmisiä, miksi kohtelette meitä näin?” Tämä on se viesti ja kysymys, jota kirkkojen tulee pitää selkeästi esillä. Tätä meidän tulee kysyä Venäjän ortodoksisen kirkon johdolta ja poliittisilta päättäjiltä. Kristillisen julistuksen ja vastauksen väkivaltaan täytyy lähteä aina tästä jakamattoman ihmisarvon ymmärtämisestä. Sen vuoksi kirkoilla oli tärkeä rooli myös viime vuosisadan alun ihmisoikeustyössä sekä rauhanmekanismien rakentamisessa.
Desmond Tutun ja kumppaniensa tehtävä ei ollut helppo. Myöskään Ukrainan kansan – ja meidän kaikkien – tehtävä ei ole millään tavalla helppo.
Apostoli Tuomas -paralla ei oikein ollut onnea medianäkyvyyden kanssa. Minä tiedän siitä jotain itse. Juttu kiertää, että olin kerran purjehtimassa Etelä-Afrikan entisen presidentin P.W. Bothan (apartheidin ajan lopu presidentti) kanssa, kun presidentin aina mukanaan pitämä hattu lensi veteen. Nousin veneestä ja kävelin vettä pitkin hakemaan hatun. Seuraavana aamuna Die Burger -lehden otsikot julistivat: ”Tutu ei osaa uida”.
(Desmond Tutu eräässä saarnassaan)
Tutun humoristinen viittaus saarnassaan paljastaa jotain oleellista kertomuksen, narratiivin, voimasta. Voi tuntua epätoivoiselta ja turhauttavalta työskennellä oikeudenmukaisuuden puolesta tilanteessa, jossa totuutta muunnellaan ja kyseenalaistetaan häpeilemättä. Tässä tuo alussa mainitsemani kattokupolin teksti tulee lähelle: kirkkojen ja kristittyjen tehtävänä on pitää kiinni rauhan ja oikeudenmukaisuuden narratiivista, koska sitä Kristus tuli julistamaan. Väkivallan ja sorron narratiivi on tälle vastakkainen. Se on todellinen, mutta poikkeus, josta meidän tulee pyrkiä aina kohti rauhaa ja oikeudenmukaisuutta. Tämä ei vaadi meiltä täydellisyyttä, mutta katseen kiinnittämistä siihen Pyhään todelliseen valoon, josta loistaa kauneus ja kirkkaus meille, jotka olemme näiden tapahtumien keskellä.
Tuomas Mäkipää
Kirkkoherra
Suomen anglikaaninen kirkko
Kirjoitus on osa vuonna 2022 julkaistua Rukoillaan yhdessä rauhaa -blogisarjaa.