Paikallisekumeenisen jaoston ja Tampereen ekumeenisen työryhmän järjestämä paikallisekumeeninen foorumi järjestettiin tänä vuonna 16. toukokuuta Tampereella teemalla Ekumenian kasvunpaikat. Foorumi kokoontui Suomen Vapaakirkon toimintakeskuksessa Teopoliksessa. Osallistujia oli mukana myös Teams-yhteydellä.
Suomen teologisen opiston rehtori Timo Lehikoinen toivotti foorumilaiset tervetulleeksi ja esitteli Teopoliksen toimintaa. Siellä sijaitsevat opiston lisäksi Vapaakirkon hallinto, kristillinen kustantamo Päivä Osakeyhtiö, diakoniatyön järjestö ViaDia ry sekä kristillinen päiväkoti. Ekumenia on Teopoliksessa läsnä koko ajan: lähetyksessä tehdään yhteistyötä eri lähetysjärjestöjen kanssa, Päivä Osakeyhtiö julkaisee laajasti kirjoja, lehtiä ja äänitteitä ja opiston opiskelijat edustavat eri kirkkokuntia. Lehikoinen iloitsi moninaisuuden tuomasta rikkaudesta ja kiitti alkurukouksessaan siitä, että tässäkin päivässä saatiin tulla yhteen nauttimaan kristittyjen keskinäisestä yhteydestä.
Alkutervehdyksen jälkeen Ekumeenisen Neuvoston pääsihteeri Mayvor Wärn-Rancken, Vastuuviikon koordinaattori Sarah Tiainen ja viestintä- ja toimintakoordinaattori Tarja Suomalainen esittelivät Ekumeenisen Neuvoston toimintaa. Päivän aikana kuultiin myös useaan kertaan Tampereen ekumeenisen työryhmän jäsenen Kaisu Leinon (pelastusarmeija) omia lauluja, jotka kertoivat elämästä ja kiitollisuudesta ruuhkavuosien keskellä.
Matkalla, silti kotona
Ensimmäisessä paneelissa kuultiin kirkkokuntaa vaihtaneiden ajatuksia ja kokemuksia. Toimittaja Maija Latvala kasvoi baptistiperheessä, mutta liittyi aikuisena luterilaiseen kirkkoon.
– Koin itsessäni ja maailmassa ympärilläni muutostarpeita. Siitä perinteestä, jossa olin kasvanut, en löytänyt riittävästi aineksia ja eväitä tarvitsemaani muutokseen. Luterilainen kirkko alkoi pikku hiljaa kutsua.
– Toisaalta ympärilläni on valtavasti erilaisten kristillisten katsomusten rikkautta: olen lapsuudessa ollut myös helluntailaisuuden piirissä, puolisoni on luterilainen ja myös lapseni on kastettu luterilaiseen kirkkoon, lasteni kummit ovat ortodokseja ja itse olen paitsi töissä Vapaakirkon Suomen viikkolehdessä, myös aloitteleva fransiskaani eli siinä on linkki anglikaanisuuteen ja sitä kautta katolisuuteen.
Luterilaiseen kirkkoon liittyminen oli Latvalalle itselleen iso mullistus, mutta luterilaisen kirkon puolelta paperiasia.
– Olisin ehkä kaivannut jonkinlaista rituaalia jäseneksi tulemisessa. Myös entiselle yhteisölleni olisin halunnut jättää kiitolliset jäähyväiset. Tuntui myös oudolta, että yhtäkkiä kotikadullani olikin merkitys: osoitteen myötä määräytyi seurakunnan jäsenyys. Itse tosin hain – ja onneksi löysin – luterilaisen yhteisöni asuinpaikasta välittämättä.
Luterilaisena Vanhan kirkon pappina toimiva Olli Viljakainen tunnisti samoja piirteitä omassa matkassaan. Hän syntyi vapaakirkolliseen perheeseen. Jo varhaisessa vaiheessa Viljakainen kuitenkin koki metodistikirkossa yhteyttä ja itseään puhuttelevia teemoja, esimerkiksi oikeudenmukaisuuden ja heikoimmista huolehtimisen. Siitä alkoi matka, joka johti teologian opintojen myötä luterilaiseen kirkkoon ja sen papiksi. Hän ei silti koe olevansa ”luterilainen” vaan eri hengellisistä perinteistä ammentava.
– Kirkkokuntaa muuttavalla on etunaan kokemus ulkopuolisuudesta ja toiseudesta. Pyrin myös työssäni tunnistamaan ulkopuolisuutta aiheuttavia tilanteita ja kokemuksia, ja purkamaan niitä.
Sinikka Meurman liittyi luterilaisesta katoliseen kirkkoon 27 vuotta sitten. Hänestä tuntui heti, että hän oli tullut kotiin.
– Katoliseen kirkkoon liittyminen kesti noin vuoden. Meillä oli sekä yhteisiä tilaisuuksia että kahdenkeskisiä tapaamisia papin kanssa. Kirkkoon ottamisen toimitti piispa, ja sitä ennen hänelle kirjoitettiin kirje. Seremonia oli kaunis ja merkityksellinen. Katolisen kirkon sakramentaalinen luonne, erityisesti Kristuksen läsnäolo ehtoollisleivässä ja sitä kautta katolisessa kirkossa puhuttelivat minua voimakkaasti.
Lähteminen ei silti ollut helppoa.
– Taustalla ei ollut mitään pettymystä luterilaiseen kirkkoon. Lähtökeskustelussa silloisen luterilaisen kirkkoherran sanat jäivät mieleen: ”Tuo kuulostaa juuri sinulle hyvältä, mutta jätän sinulle oven auki palata!”
Lähtemisen ja liittymisen merkitystä korostivat kaikki keskustelijat. Niissä hetkissä olisi mahdollista kohdata, keskustella ja oppia toisilta.
Latvala totesi, että koska hän ei ole kasvanut luterilaisessa perinteessä, hän kokee välillä ulkopuolisuutta. Rituaalit, vaikkapa messussa toimiminen saattaa olla vierasta.
– Toisaalta, verrattuna ”syntymäluterilaisiin” olen tehnyt valinnan liittyä nimenomaan luterilaiseen kirkkoon. Se saa minut tuntemaan ehkä jopa suurempaa kiinnittymistä ja omistajuutta.
Adventtikirkosta lähtenyt Ruut Lumijärvi tarttui samaan ajatukseen. Rohkeus tehdä omia valintoja ja siirtoja mahdollistaa sen, että ihminen voi myös rehellisesti ja itsestä lähtien liittyä johonkin uuteen ja kokea yhteyttä ja yhteisöllisyyttä.
Latvala totesi, että matka saattaa vielä kuljettaa jonnekin, mutta hän kokee tekevänsä sitä Jumalan johdatuksessa. Kuten Olli Viljakainen totesi: Sinä löydät kyllä kotiin, oli koti mikä tahansa.
Ekumeniaa perheissä ja koulumaailmassa
Päivän toisen paneelin aloitti Itä-Suomen yliopiston käytännöllisen teologian professori Pekka Metso. Hän esitteli alustuksessaan tutkimusta, joka käsittelee kristillisten perinteiden rinnakkaiseloa ekumeenisissa perheissä. Käynnissä olevassa tutkimuksessa on haastateltu yli 40 ortodoksisen lapsen ja nuoren vanhempaa tai muuta kasvattajaa. Aikaisemmassa tutkimuksessa on todettu, että jos kodeissa on tunnustuksellista moninaisuutta, se heikentää lasten kiinnittymistä uskonnolliseen perinteeseen. Onkin mielenkiintoista, miten tämä vaikuttaa suomalaiseen ortodoksisuuteen, koska useimmiten ortodoksit kasvavat ekumeenisissa ja erityisesti luterilais-ortodoksisissa perheissä.
Tutkimuksessa käy ilmi, että toista kristillistä perinnettä edustava vanhempi ei sinällään vaikeuta ortodoksisen perinteen siirtymistä. Saattaa myös olla niin, että ei-ortodoksiset äidit haluavat pitää ortodoksisia perinteitä yllä jopa vahvemmin kuin ortodoksinen vanhempi. Myös isovanhemmilla on merkittävä rooli uskollisen tradition siirtäjinä.
Haasteellista on se, että monessa ortodoksiperheessä vanhempi itse on liittynyt ortodoksikirkkoon vasta aikuisena, eli hänkään ei ole kasvanut perinteeseen eikä välttämättä koe itseään varmaksi ortodoksiseksi kasvattajaksi. Toisaalta lasta perinteeseen tutustuttaessaan hän myös itse kasvaa siihen. Toisena vaikuttavana tekijänä Metso mainitsi vähemmistökulttuuriin kuulumisen, joka saattaa synnyttää halua sopeutua enemmistöön. Tämä vaikuttaa uskonnolliseen sosialisaatioon.
Merja Kinnunen kertoi omassa alustuksessaan Tampereen kristillisen koulun todellisuudesta. Koulussa on yhteensä 268 oppilasta yhdeksästä eri kirkkokunnasta ja yhteisöstä sekä oppilaita, joiden perheet eivät kuulu mihinkään yhteisöön, mutta identifioituvat kristityiksi. Koulussa puhutaan vain kristillisyydestä, ei ekumeniasta tai yhteiskristillisyydestä. Ekumenia tarkoittaa kristillisessä koulussa ydinasioissa pitäytymistä: yhteinen usko Jeesukseen riittää.
– Eri traditioihin ja perinteisiin suhtautuminen on hyvin mutkatonta lapsilla. Asiat eivät aiheuta ristiriitoja, vaikka ei aina oltaisi samaa mieltä. Kyllähän monet asiat puhuttavat nuoria, vaikkapa seksuaalivähemmistöjen asema tai naispappeus. Mutta niistäkin voidaan keskustella. Nuoret ovat tottuneet myös kulkemaan eri kirkkokuntien tilaisuuksissa, ja siinä samalla he kasvavat omassa uskossaan.
Kristillisillä kouluilla on merkitystä kristillisen perinteen ja uskonnollisen vakaumuksen mahdollistajina.
– Tavallisesta koulusta uskonnollisuus ja kristillisyys on siivottu pois, sitä pitää ehkä hiukan hävetä tai piilotellakin. Siksi monet kokevat kristillisen koulun hyväksi vaihtoehdoksi. Täällä kukaan ei joudu kiusatuksi kristillisen vakaumuksen – oli se sitten mikä tahansa – takia.
Kristillisessä koulussa periaatteena on kunnioituksen kulttuuri. Toista ihmistä kunnioitetaan aina Jumalan luomana ja rakastamana. Tässä on myös aikuisilla kasvamisen paikka, totesivat panelistit yhteen ääneen: olisi syytä aina pyrkiä etsimään erojen sijaan yhteyttä.
– Lapsen ja nuoren kasvun tukeminen omassa kristillisessä traditiossa edellyttää aikuisilta keskinäistä keskustelua ja erilaisten katsomusten kunnioitusta, totesi Metso lopuksi.
