Kirkon ykseys ja uskovien yhteys on olennainen ulottuvuus kirkon varhaisimmassa historiassa. Eukaristinen ateria, leivän murtaminen ehtoollispöydässä muodostaa eli konstituoi kirkon. Apostolit rukoilivat juutalaisen temppelin ja synagogien jumalanpalveluksissa, mutta Kristuksen ruumis muodostui niistä, jotka kokoontuivat viettämään eukaristiaa (Ap.t. 2: 42-47).
Kirkossa vallitsi tasa-arvo erilaisten ja eri yhteiskunnallisessa asemassa olevien uskovien kesken. Kirkon ykseyteen kuului, että elämän aineelliset edellytykset jaettiin kunkin tarpeen mukaan. Nuorempien paikalliskirkkojen apu Jerusalemin köyhille oli Uuden Testamentin kristittyjen olennainen harjoitus ykseyden ilmaisemisessa koko valtakuntaan laajentuneen uskonyhteisön sisällä (Ap.t.15).
Kirkko on ollut uskon yhteisö historiansa alusta asti. Varhaisin uskontunnustus Uudessa testamentissa on yksinkertaisesti ”Jeesus on Herra”. Se ilmaisee uskon Jeesukseen Vanhan testamentin lupaamana Messiaana, mutta myös ylösnousseena Vapahtajana, joka on luvannut tulla toisen kerran ja jota siksi odotetaan. Se myös haastaa kristityt valitsemaan tämän maailman herrojen ja oma Herransa välillä. Uudessa testamentissa voi nähdä erilaisia kuvauksia Kristuksesta. Niistä muodostuu apostolien uskon ydin, joka todistaa Jumalan toiminnasta Jeesuksessa.
Kirkko on ollut jumalanpalveluksen yhteisö historiansa alusta asti. Kristityt seurasivat ja pysyivät erkaantumisensa jälkeenkin uskollisina juutalaiselle tavalle rukoilla. Kristittyjen erityinen tunnustus oli: ”yksi Herra, yksi usko, yksi kaste”(Ef. 4:5). Eukaristia oli tämän ykseyden, uskon mysteerin, olennainen ilmaus, ykseyden sakramentti. (Ap.t. 2:42; 1. Kor. 10:17). Uskon ykseys ja eukaristisen aterian ykseys voidaan nähdä kirkon ytimessä sen historian alusta lähtien.
Kristittyjen kesken oli paljon yhteyksiä Rooman valtakunnassa. Hyvät liikenneyhteydet tekivät mahdolliseksi niin kristinuskon leviämisen kuin tietoisuuden yhteisestä uskosta eri yhteisöjen välillä. Paavalilaisesta kirjallisuudesta voi päätellä apostolien merkityksen perustamilleen kirkoille. Jerusalemin kirkkoa kunnioitettiin kaikkien kirkkojen äitinä. Sillä ja sen ensimmäisellä piispalla, apostoli Jaakobilla, oli keskeinen merkitys kaupungin tuhoon vuonna 70 saakka.
Kristittyjen ykseyden ja hajaannuksen historian kannalta on tärkeä kysymys, kuvataanko Uudessa testamentissa tilannetta, jossa Antiokiassa oli eri eukaristiat ympärileikatuille ja ympärileikkaamattomille (Gal. 2: 11-14). Se olisi varhainen todistus kirkon ykseyden suurimmasta uhasta kautta vuosisatojen. Harhan ja hajaannuksen synti olisi siten mukana jo Uudessa testamentissa. Asia ratkaistiin synodissa, apostolien kokouksessa, jota kuvataan Apostolien tekojen 15. luvussa. Sen mukaan ”Pyhä Henki ja me olemme nähneet hyväksi”, että kaste on tasaveroisen jäsenyyden perusta kirkossa. (Ap.t. 15:28).
Uudesta testamentista löydetään myös edellistä mutkikkaamman heresian varjo. Johanneksen toisessa kirjeessä (2.Joh.10,11) mainitaan Jumalan lihaksitulemisen ja kärsimisen kieltäjät. Lahko tuli myöhemmin tunnetuksi doketismina, jota on pidettävä ensimmäisenä gnostilaisuuden muotona kristinuskon piirissä. Gnostilaisuudessa kiellettiin kristinuskolle olennainen historiallisuus ja materiaalisuus, ja siksi koettiin, että sen monia muotoja vastaan oli taisteltava loppuun asti. Gnostilaisista liikkeistä oli erottauduttava ja irrottauduttava. Konflikti lujitti kirkkoa: sen oli mietittävä opetustaan tarkemmin, määriteltävä uskonsa lähteet ja pohdittava uudelleen ykseytensä luonne. Sitä määrittivät apostolinen sana, apostolinen usko ja apostolinen traditio.
Kristittyjen uskontunnustus laajeni 100-luvulle tultaessa huudahduksen ja rukouksen omaisesta lauseesta ”Jeesus on Herra” useita kohtia sisältäviksi kokonaisuuksiksi. Niitä ei laadittu dogmaattisiksi yleisesityksiksi, vaan vastauksiksi harhaoppien esittämiin haasteisiin. Niitä tarvittiin kasteen edellä, kun katekumeeni eli kasteoppilas kielsi pahan, liittyi Kristukseen ja tunnusti uskonsa. Puhe uskon totuuksista ja niiden ymmärtämisestä siirtyi kirkon sisältä, salaisuuden ulottuvuudesta, julkiseen keskusteluun ja väittelyyn eri uskontulkintojen välille. Uskon julkinen määritteleminen harhaoppisista erottautumiseksi koettiin yhä tärkeämmäksi tehtäväksi. Apostolien usko oli avoimesti julistettu kaikille samana evankeliumina, eikä se sisältänyt salaista oppi niin kuin lahkolaisten gnosis eli tieto. Piispan paikka kirkossa määräytyi sen sisäisen ykseyden vartijaksi ja yhteisen uskon todistajaksi ulospäin. Harhaoppien haasteisiin etsittiin vastauksia piispojen maakunnallisissa ja alueellisissa kokouksissa, synodeissa.