Ekumeenisessa liikkeessä ”melkein kaikki on sanottu, mutta melkein mitään ei ole tehty”. Tietoa ja ymmärtämystä on dialogin keinoin kartutettu, ainakin vuoropuhelua käyvän ekumeenisen eliitin piirissä, jo vuosisadan verran. Monissa asioissa kirkot kuuntelevat toisiaan, eivätkä toisen kirkon opetus tai toiminta ole merkityksettömiä.
On olemassa ”de facto” -ekumenia, joka on teologisesti tai kanonisesti ilmaistua ekumeniaa laajempi. Kirkkojen maailmanneuvoston Faith and Order -komission täysistunnossa Kuala Lumpurissa vuonna 2004 tuotiin esille käsite ”interim code of conduct”, väliaikaiset käyttäytymissäännöt. Sillä tarkoitettiin tarvetta ilmaista teologisin termein sitä yhteisymmärrystä, joka on olemassa mutta joka ei saavuta traditioihin liittyvän uskonopin tasoa. Ekumeenisen teologian tehtävä on selventää, testata ja ilmaista autenttisesti sitä yhteyttä, jota kirkot jo elävät. Olisi uskaltauduttava tunnustamaan uutta kehitystä sen kirkollisen todellisuuden ja sen apostolisen uskon perusteella, joka kirkoille jo nyt on yhteistä.
Kirkkojen Maailmanneuvoston käyttöön ottama konsensus-menetelmä päätöksenteossa liittyy tähän teologiseen tehtävään. Konsensus toimii, jos onnistutaan luomaan ”turvallinen ekumeeninen tila”. Se muodostuu sen luottamuksen ympärille, että ekumeenisen baasiksen ilmaisema uskon ydin on yhteinen. Sen perusteella on kykyä ja tahtoa kuulla toisen kristityn kokemusta ja näkemystä ilman pakkoa päästä yhteisiin johtopäätöksiin. Yhteisymmärrys, konsensus, syntyy erilaisten näkemysten kuulemisesta. Menetelmä edellyttää hidasta etenemistä ja siinä on sijansa myös rukouksella.
Vuosituhannen vaihteessa kuultiin painokkaita puheenvuoroja siitä, kuinka ekumeenisista instituutioista on tullut este ekumeeniselle edistykselle. Instituutioita tarvitaan, mutta niistä on muodostunut pakkopaita, joka rajoittaa ekumenian yhteyttä maailman todellisuuteen. Tämän kirkkojärjestyksen ja viran kysymykset määräävät ekumeenista dialogia. Tavallisten ihmisten kysymykset ovat hyvin toisenlaisia, ja ne ovat kasvaneet ulos laitostuneista kirkoista. Ekumenia on kadottanut kykynsä olla kirkkojen uudistusliike, ja se on löydettävä uudelleen. Ekumeeninen liike tarvitsee KMN:n pääsihteerinä 1990-luvulla toimineen Konrad Raiserin mukaan rekonfiguraatiota, uudelleen muodostumista. Nämä avaukset eivät ole johtaneet laajaan keskusteluun tai instituutioiden uudistumiseen. Niistä nousi kuitenkin aloite koota kristittyjä KMN-piiriä laajemmin: roomalaiskatolisesta kirkosta, helluntailiikkeestä ja erilaisista kansalaisjärjestöistä. Konkreettinen tulos on Global Christian Forum -verkosto, joka kokoaa kristittyjä laajasti eri traditioista ja kokoontuu säännöllisesti eri puolilla maailmaa.
Silloin tällöin esitetään, että ekumeenisen liikkeen olisi laajennuttava käsittämään muutkin uskonnot kuin kristinuskon. Uskonnot ovat uudestaan keskeisesti esillä maailman tapahtumissa, ja niiden välille olisi rakennettava yhteisymmärrystä. Ekumeenisesta menetelmästä rakentaa dialogia ja yhteistoimintaa voi ammentaa hyödyllisiä piirteitä eri uskontojen lähentymiselle. Sen syvällisempiä perusteita ekumeniasta ei kuitenkaan voi uskontodialogille löytää, koska ekumenian ytimessä on Kristukseen uskovien yhteys. Ajatuksessa laajentaa ekumeniaa kristinuskon ulkopuolelle saattaa myös piillä länsimaista ylemmyyttä, jonka mukaan oletetaan, että toisten uskontojen kannattajat olisivat halukkaitakaan tulemaan mukaan kristittyjen ykseysliikkeeseen.