Oman aikamme ekumeenisen liikehdinnän lähtökohta on 1830-luvulla Pohjois-Amerikan nuorisoherätyksessä. Siitä saivat alkunsa NMKY- ja NNKY-liikkeet sekä Ylioppilaiden Kristillinen Maailmanliitto. Protestanttisten kirkkokuntien rajat ylittävä hengellinen yhteys tarvitsi ennen pitkää määritelmää siitä, mihin se perustuu ja mitkä ovat sen rajat.
NMKY-liikkeen maailmankokouksessa Pariisissa vuonna 1855 muotoiltiin niin sanottu Pariisin baasis, johon koko ekumeenisen liikkeen teologinen ja hengellinen identiteetti palautuu. Sen mukaan ekumeeninen liike on yhteyttä, joka perustuu uskoon Jeesukseen Kristukseen Jumalana ja Vapahtajana Raamatun mukaan. Siihen on Kirkkojen Maailmanneuvoston kolmannessa yleiskokouksessa New Delhissä vuonna 1961 lisätty viittaus Jumalaan Kolminaisuutena. Baasista voi verrata pyhän Lerinsin Vincentin määritelmään katolisesta uskosta: ”niin kuin kaikki ovat uskoneet kaikkialla aina”. Pyhän Basileios Suuren esittämien määritelmien mukaan voisi todeta, että kukaan ekumeeniseen baasikseen sitoutuva ei ole hereetikko.
Edinburghin maailmanlähetyskonferenssi vuonna 1910 toi yhteen eurooppalaisen ja amerikkalaisen lähetysliikkeen näyn kristittyjen yhteisestä missiosta sekä lähetyskenttien kilpailevien työntekijöiden kokemukset. Näin syntyi yhteiseen maailmanlähetykseen pyrkivä liike. Edinburghissa lausuttiin julki tavoite julistaa silloisen sukupolven aikana evankeliumi kaikille, jotka eivät olleet sitä vielä kuulleet. Haluttiin viedä uusiin maihin yhtenäinen kristillinen kirkko, eikä eurooppalaisten kirkkojen hajaannusta. Nämä tavoitteet eivät ole vielä toteutuneet, mutta Edinburghin konferenssilla on pysyvä merkitys koko ekumeeniselle liikkeelle. Siitä lähtien maailmanlähetyskonferenssien keskustelut ja linjanvedot muuttuivat ekumeenisiksi monessa mielessä: niihin tuli mukaan todella koko asutun maanpiirin edustus ja ihmiskunnan köyhän ja riistetyn enemmistön näkökulma. Samoin niihin alkoi vähitellen vaikuttaa myös Katolisen kirkon lähetysnäky, ja ensin turkkilaisajasta toipuvien ja sittemmin kommunismin läpikäyneitten ortodoksisten kirkkojen kokemus.
Edinburghin jälkeen kirkonjohtajat ja akateemiset teologit alkoivat kiinnostua ekumeenisesta herätyksestä. Kiinnostuksen olennainen ilmaus on Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin kirje vuonna 1920 ”Kaikille Kristuksen Kirkoille kaikkialla”. Siinä todetaan, että ekumenian tehtävä on voittaa eroavaisuudet opissa ja koordinoida kirkkojen yhteistä diakoniaa ja todistusta maailmassa. Pyhä synodi ehdotti kirkkojen kansainvälisen järjestön perustamista, kuten 28 vuotta myöhemmin tapahtuikin.
1900-luvun ykseysliikkeen merkittävä pioneeri oli Ruotsin arkkipiispa Nathan Söderblom. Hänen elämäntyönsä merkittävin yksittäinen perintö on sanan ekumenia löytäminen kuvaamaan kristittyjen yhteyttä ja kirkon ykseyttä tavoittelevaa uutta liikettä.