Epistolateksti: 2. Kor. 11:30–12:9
Paavalin tavoin kaikki kristityt joutuvat opettelemaan heikkouden läksyä. Paavalia ahdistivat yhtäällä väärät opettajat, jotka kehuskelivat erikoisilla kokemuksillaan, joiden piti todistaa heidän paremmuutensa Paavaliin nähden. Toisaalla oli Paavalin kokemus kolmanteen taivaaseen pääsemisestä, mistä olisi riittänyt kerskailemista loputtomiin. Ylpeilyn halun hillitsemiseksi Paavali oli saanut ruumiiseensa pistävän piikin, Saatanan enkelin. Kiihkeät rukouksetkaan eivät auttaneet. Hän sai tyytyä vastaukseen: ”Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa.” Niinpä apostoli alkoi ylpeillä heikkoudestaan.
Jumalan Paavalille antama vastaus sisältää kristillisestä uskosta sellaista, mihin suuntaan mikään toinen uskonto ei tahdo edes vilkaista. Sillä mikään ihmisen perustama uskontolaitos tai uskonnollinen ajattelutapa ei halua jäädä siihen jännitteeseen, jota Jumalan antama vastaus merkitsee. Luonnollinen ihminen haluaa uskonnollaankin päästä hallitsijan asemaan. Hän tahtoo tiettyjä menoja suorittamalla saada itselleen valtaa, itsevarmuutta, rikkautta, kauneutta tai vaikkapa tietoisuutta henkien suosiollisuudesta. Mutta heikoksi ihminen ei tahdo tulla.
Kristillinen näkemys ihmisen täydellisyydestä on sitä, että ihminen tulee täysin riippuvaiseksi Kristuksesta. Jumala käyttää palvelijansa heikkoutta tehdäkseen hänet täysin riippuvaiseksi itsestään ja pitääkseen hänet lähellään. Kristitty välittääkin kaikkein vakuuttavimmalla tavalla evankeliumin ilosanomaa, kun ei tuo esiin itseään vaan Herraa Jeesusta. Kristitty on kutsuttu elämään täydellisesti sidottuna Kristukseen, jotta hänen elämänsä herättäisi muissakin kaipausta rakastavan Jumalan puoleen.
Paavalin kokemuksesta paljastuu sekin, mikä tekee kristillisestä lähetystyöstä ainutlaatuisen. Se ei lupaa ihmisille voimaa, valtaa eikä menestystä, vaan on todistusta Jumalan armosta, joka kohtaa ihmisen sellaisena kuin tämä on, tavallisen arjen, ongelmien ja puutteenkin keskellä. Se ei lupaa nostaa ihmistä korkeammalle tasolle, mutta tekee kurjimmaksikin itsensä tuntevasta Jumalan armon ja rakkauden kohteen: Jumalan lapsen.
Paavalin kokemus onkin väkevää viestiä: Sinun ei tarvitse tulla toisenlaiseksi. Sinun ei tarvitse tehdä itsestäsi mitään muuta kuin mitä jo olet. ”Minun armoni riittää sinulle”, vakuuttaa Jumala. Tässä jännitteessä kristitty joutuu elämään. Jos jännite rikotaan, kysymys ei olekaan enää kristittynä eli Kristuksessa elämisestä, vaan silloin ihminen on ottanut itselleen Kristuksen paikan.
Rakkauden kaksoiskäskyssäkin on lopultakin kysymys siitä, että Jumalan armosta osalliseksi tullut kertoo toiselle ihmiselle saamastaan rakkaudesta. Niinpä Herrasta Jeesuksesta kertomalla hän välittää toiselle kaltaiselleen, hauraalle ihmiselle, maailmankaikkeuden suurinta rakkautta.
Jukka Norvanto