Ehtoollinen on todellinen Kristuksen ruumis ja veri. Ehtoolliseen osallistuminen merkitsee osallisuutta itse Kristukseen ja sitä kautta hänen Kirkkoonsa. Kirkko on eukaristinen yhteisö ja siten ehtoollinen merkitsee ihmisen jumalsuhteen todentumista ja täyttymistä. Eukaristia, ”kuolemattomuuden lääke”, ymmärretään sekä kommuunioksi että kristityksi tunnistautumisena ja tunnustamisena. Näin ehtoollinen käsitetään realistisesti: ehtoollisaineet ovat todella Kristuksen ruumis ja veri.
”Älkää siis pitäkö leipää ja viiniä vain leipänä ja viininä; sillä ne ovat Herran julistuksen mukaisesti Kristuksen ruumis ja veri. Vaikka aistit ehdottaisivat muuta, pitäköön usko teidät vakaina. Älkää arvioiko makunne mukaan, vaan turvautukaa uskoon, ilman epäilyksiä siitä, että teidät on katsottu arvollisiksi Kristuksen ruumiiseen ja vereen […] Kun olette varmoja, että näkyvä leipä ei ole leipää, vaikka se siltä maistuukin, vaan Kristuksen ruumis […] osallistukaa leivästä hengellisesti ja laittakaa sieluillenne hymyilevät kasvot” (Kyrillos Jerusalemilainen, Opetuspuheet 22)
Eukaristia, kiitosuhrin toimittaminen, on itse Kristuksen antama sakramentti. Ehtoollinen pyhitetään liturgiassa anafora-rukouksen sanoilla:
”Tee tämä leipä Sinun Kristuksesi kalliiksi Ruumiiksi. Amen.”
”Mitä tässä maljassa on Sinun Kristuksesi kalliiksi Vereksi. Amen.”
”Muuttaen ne Pyhällä Hengelläsi”
”Amen. Amen. Amen.”
Patristinen perinne pohjaa ehtoollisteologiansa muun muassa ehtoollisen asettamiseen (Matt. 26:26-29; Mark. 14:22-25; Luuk. 22:19-20), Kristuksen puheeseen elämän leivästä (Joh. 6:32-35) ja apostoli Paavalin opetuksiin (1 Kor. 10:16–17, 1 Kor. 11:23–29). Kirkko seuraa apostolien ja kirkon isien perinnettä. Jo Ignatios Antiokialainen 100-luvulla puhui eukaristisesta yhteydestä ja ykseydestä piispan johdolla:
”Pyrkikää siihen, että teillä olisi käytössä yksi ainoa ehtoollinen. Onhan Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumis yksi ainoa, samoin malja yksi ainoa yhdistymiseksi hänen vereensä, ja alttari on yksi ainoa samoin kuin piispa on yksi, yhdessä presbyteerien ja diakonien, palvelustovereideni kanssa.” (Kirje Filadelfialaisille, 4)
Piispan toimittama liturgia paikalliskirkossa tuo paikallisesti yhteyden universaaliin kirkkoon. Tämän yhteyden ilmaus on läsnä jo proskomidissa eli liturgiaa valmistelevassa palveluksessa. Proskomidissa leikataan kirkkoleivästä palasia muun muassa profeettojen, apostolien, marttyyrien ja pyhien muistoksi. Tämä ilmentää eukaristista yhteyttä koko kirkkoon: piispan (tai papin hänen sijastaan) toimittamassa eukaristiassa ovat kirkon täyteys ja apostolinen jatkumo läsnä. Liturgiassa tämä katolisuus ilmenee koko maailman edestä toimitettavana kiitosuhrina:
”Muistaen siis tätä pelastavaista käskyä (Luuk.22:19, 1.Kor.11:24) ja kaikkea meidän tähtemme tapahtunutta – ristiä, hautaa, ylösnousemista kolmantena päivänä, taivaaseen menemistä, oikealla puolella istumista, toista ja kunniallista tulemista.”
”Sinun omaasi, sinun omistasi, me sinulle edeskannamme, kaiken tähden ja kaiken edestä” (liturgian anamnesis-osa)
Ehtoollinen nähdään esimakuna pelastuksesta ja pyhityksenä jo tässä maailmassa. Sakramentti ei ole automaatio, vaan korostaa päinvastoin ihmisen omaa vastuuta ja vapautta astua jumalyhteyteen uudistuneena. Ihmiskäsityksen kannalta eukaristia tuo esiin kristillisen elämän kaksi peruslinjaa, josta ortodoksisessa teologiassa puhutaan synergiana: yhtäältä ehtoollisessa ihmistä kohti kurottuvan armon Jumalan, toisaalta askeesin kautta ehtoolliselle valmistautuvan ihmisen. Ehtoolliskäytännössä tämä näkyy siten, että valmistautumiseen liittyvät ehtoolliselle valmistavat rukoukset ja paasto. Tämä käytäntö on historiallisesti ja paikallisesti vaihdellut: periaatteena kuitenkin on, että ihminen ”kelvollisesti” osallistuu ehtoolliselle eikä osallistu siihen ”syytteekseen tai tuomiokseen” (ehtoolliselle valmistautuneiden rukous liturgiassa). Myös kirkkovuosi heijastaa paaston ja sen tähtäimessä olevan ehtoollisjuhlan kiertoa. Suuren paaston aikana liturgioita ei toimiteta kuin sunnuntaisin, jolloin viikolla toimitetaan ennaltapyhitettyjen lahjojen liturgia, jossa uskovaiset voivat osallistua sunnuntaina pyhitettyihin lahjoihin.
Ehtoollinen on osallisuutta lihaksi tulleeseen Jumalaan, joka on Kirkon pää. Pelastusopillisesti ehtoolliskäsitys noudattaa vanhakirkollista linjaa: osallisuus Kristuksen ruumiista avaa tien jumaloitumiselle. Gregorios Teologin kiteyttämän, jo vanhemman käsityksen mukaan sitä ”mitä ei ole omaksuttu, ei ole pelastettu” (Kirje 101). Myös Johannes Krysostomos tuo esiin näkemyksen siitä, että ehtoollisessa Kristus antaa ihmiselle itsensä kokonaan, jotta meistä tulisi hänen veljiään ja ystäviään. Ehtoollinen on Jumalan rakkauden sakramentti, ja vetää yhteen niin luomisteologian, soteriologian kuin kristologiankin, ja Kristukseen liittyen myös mariologian – Kristuksen ihmisyys on Jumalansynnyttäjästä, Neitsyt Mariasta.
Eukaristia on Kirkon muun sakramentaalisen elämän keskus: Eukaristiaan osallistuminen sinetöi kasteen ja mirhallavoitelun sakramentit ja tekee kastettavan kirkon täysvaltaiseksi jäseneksi, myös lapsien kohdalla. Samoin avioliitto saa täyttymyksensä eukaristiassa. Myös katumuksen sakramentti tähtää ehtoollisyhteyden elvyttämiseen, ja Suomessa ortodokseilla onkin yleensä oma rippi-isä, jonka luona käydään synnintunnustuksella. Tämä vahva sakramentaalinen ehtoollisteologia korostaa siis yhteyttä Kirkkoon – ja siten ehtoollisyhteys merkitsee samaan Kirkkoon kuulumista.
Eukaristinen teologia on laajentunut käsittämään kokonaista eukaristista elämisen tapaa, ja sitä on viime aikoina sovellettu esimerkiksi ympäristökysymyksiin tai kirkon yhteiskunnallisiin vastuukysymyksiin. Patriarkka Bartolomeos on myös tuonut lukuisissa yhteyksissä esiin eukaristista elämäntapaa vastineena ja vastapainona kulutusyhteiskunnan maailmankuvalle.
Ari Koponen ja Karoliina Maria Schauman
Suomen ortodoksinen kirkko
Kirjoitus on osa teologisen ja opillisen keskustelun jaoston Kirkkojen ehtoolliskäsitykset -blogisarjaa vuodelta 2022.