Erikoinen kevät! Olen vuoden alusta lukien ottanut osaa jo seitsemän piispan vihkimisiin, ja nyt on vasta huhtikuu. Tosin nämä ovat olleet vain kolmessa eri kirkossa. Helmikuussa vihittiin Namibiassa kaksi uutta piispaa evankelis-luterilaisen kirkon kahteen hiippakuntaan. Suomella on tunnetusti Namibian kanssa läheinen suhde. Edeltäjäni Eelis Gulin vihki ensimmäisen namibialaisen piispan v. 1963, ja siitä lähtien on Tampereen piispa ottanut vihkimisiin osaa.
Maaliskuussa osallistuin Canterburyn historiallisessa katedraalissa peräti neljän piispan vihkimiseen Englannin kirkon palvelukseen. Porvoon julistuksessa ovat anglikaanit ja luterilaiset sitoutuneet kutsumaan toisiaan osallistumaan vihkimisiin. Yhdestä vihityistä tuli Euroopan hiippakunnan apulaispiispa, ja toivottavasti tapaan häntä myös Tampereella, missä kokoontuu anglikaaninen seurakunta luterilaisten pappien palveltavana.
Huhtikuun alussa olin vielä Kööpenhaminassa vihkimässä metodistikirkon uutta piispaa. Olemme Suomen luterilaisina keskinäisessä yhteydessä täällä toimivien suomen- ja ruotsinkielisten metodistikirkkojen kanssa, jotka molemmat kuuluvat Pohjoismaiden, Baltian ja Ukrainan alueita hoitavan piispan kaitsentaan.
Kannattaako tällaisiin juhliin käyttää aikaa ja varoja, matkustaa maasta toiseen osallistuakseen jumalanpalvelukseen, rukoukseen ja verkostoitumiseen? Yhtä hyvin voisi kysyä: kannattaako tehdä työtä ja rukoilla Kristuksen kirkon ykseyden puolesta?
Monet ekumeeniset neuvottelut tähtäävät kirkkojen keskinäiseen tunnustamiseen osana Kristuksen maailmanlaajaa kirkkoa. Sellaisen edellytyksenä on yhteinen käsitys uskonopista, minkä perustana on nyt 1700 vuotta täyttävä Nikean uskontunnustus. Luterilaista kirkkoa kiinnostaa tällaisissa neuvotteluissa erityisesti, mitä kumppani opettaa ihmisen pelastuksesta uskon kautta, ja mitä merkitsevät kasteen ja ehtoollisen sakramentit. Näitä pidetään siinä määrin tärkeinä asioina, että niissä tavoitellaan yksimielisyyttä ennen sopimista. Ne ovat luterilaisen käsityksen mukaan kirkon perustekijöitä.
Oma ongelmansa koskee kuitenkin sitä, kuka evankeliumia julistaa ja kasteita ja ehtoollisia toimittaa. Käsitys kirkon virasta lienee ekumeenisessa liikkeessä kaikkein visaisin ratkaistava, vaikka se päältä katsoen näyttäisi vain järjestelykysymykseltä. Se liittyy kuitenkin evankeliumin julistamisen aitouteen, samoin kuin ehtoollisen toimittajan asemaan seurakunnan eteen asetettuna, yhteisesti hyväksyttynä ja valtuutettuna ja kokonaiskirkollisesti auktorisoituna.
Kysymys pappisvirasta ja erityisesti piispanvirasta kytkeytyy siten sekä kirkon ykseyden ja apostolisen jatkuvuuden perustekijöihin että sen luotettavuuden ja tunnistettavuuden kriteereihin. Esimerkiksi luterilais-katolisissa neuvotteluissa on saavutettu pitkälle menevä yhteisymmärrys niin vanhurskauttamisesta kuin kasteesta ja ehtoollisesta, mutta koska pappeja vihkivistä piispoista ei vallitse yksimielisyyttä, ei yhteys ole vielä edennyt sakramenttien viettämisen tasolle.
Samasta syystä yhteisestä piispan vihkimisestä tulee myös ykseyden ja keskinäisen tunnustamisen merkki. Kun piispat osallistuvat toistensa virkaan vihkimiseen eli kätten päällepanemiseen ja Pyhälle Hengelle osoitettuun rukoukseen, he osoittavat olevansa yhtä, tunnustavat toisensa ja ottavat uuden piispan yhteisen kollegioon.
Niin, kannattaako se? Jos kirkon ykseydellä ja yhteisellä todistuksella on toistensa kanssa tekemistä, niin toki kannattaa. Rukoilihan Herrammekin, ”että he olisivat yhtä … että maailma uskoisi”. (Joh. 17)
Matti Repo
Tampereen hiippakunnan piispa, Suomen evankelis-luterilainen kirkko
SEN:n hallituksen varapuheenjohtaja