Jo perinteeksi muodostunut naistenpäivän webinaari toteutettiin tänä vuonna naistenpäivän aattona 7. maaliskuuta teemalla ”Kutsuuko Jumala naisia?”. Seminaarin alustajiksi oli lupautunut kolme teologia eri kirkkokunnista, ja he avasivat omassa puheenvuorossaan oman kirkkonsa osalta ajatuksia naisen kutsusta ja kutsumuksen toteutumisesta kirkon palveluksessa. Seminaarin juonsi toimittaja, pappi Elina Vaittinen, joka jakoi webinaarin kuluessa myös omia kokemuksiaan luterilaisen kirkon pappina, vahvalla herätysliiketaustalla.
TT, Suomen Teologisen Opiston opettaja Sanna Urvas kävi omassa, videoidussa puheenvuorossaan läpi helluntailiikkeen näkökulmia ennen ja nyt. Naiset ovat historiallisesti olleet helluntailaisuudessa vahvoja toimijoita; he ovat muun muassa perustaneet seurakuntia ja kirkkokuntia, olleet lähetystyössä, opettamassa, saarnaamassa, profetoimassa ja niin edelleen. Keskeistä tässä on ollut ajatus Pyhän Hengen antamasta valtuutuksesta, joka ei tunne sukupuolirajoja. Pikku hiljaa naisten toimijuutta alettiin rajoittamaan ja hierarkia kirkossa ja seurakunnissa alkoi kasvaa. Suomessa evankelis-luterilaisesta kirkosta helluntailiikkeeseen siirtyneet toivat mukanaan ajatuksen pappeudesta ja virasta, joka vahvisti tätä kehitystä. Nykyään helluntaiseurakunnissa voi olla naispastoreita, mutta vallalla on käsitys, että nainen ei voi toimia johtavana pastorina tai vanhimmistossa. Urvas pitää tärkeänä teologisen ja nimenomaan helluntailaisen teologisen tutkimuksen ja opetuksen lisääntymistä, mikä voisi vahvistaa naisten identiteettiä ja varmuutta omasta kutsumuksesta.
Filantropia ry:n toiminnanjohtaja Riina Nguyen kävi omassa alustuksessaan läpi ortodoksisen kirkon ajatuksia naisista kirkon palvelustehtävissä ja tämän hetken tilanteesta Suomen ortodoksisessa kirkossa. Naisen asema on kehittynyt Suomen ortodoksisessa kirkossa ja viimeisen 20 vuoden aikana keskustelu on laajentunut isommalle piirille. Seurakuntalaiset, eivät pelkästään teologit, tuovat innovaatioita ja keskustelunavauksia siitä, miten naiset ja tytöt voisivat toimia täysivaltaisemmin kirkossa. Keskustelua yritetään välillä hiljentää nopeasti esimerkiksi kääntämällä se naisten pappeuteen, mutta on muistettava, että kirkon palvelutehtävissä on muitakin vaihtoehtoja on kuin sakramentaalinen pappeus.
Esimerkiksi naisdiakoneja on vihitty kirkon palvelukseen ensimmäisen vuosituhannen aikana, mutta jostain syystä tämä traditio hiipui. Afrikan ortodoksisessa kirkossa vihittiin jonkin aika sitten nainen diakoniksi samoihin tehtäviin kuin mies. Tämä on aiheuttanut maailmalla monenlaisia reaktioita. Myös Suomen ortodoksinen kirkolliskokous sai marraskuussa käsiteltäväksi aloitteen diakonin vihkimyksestä ja tehtävistä naisille. Kirkolliskokous hyväksyi aloitteen ja perusti työryhmän selvittämään tätä kysymystä ja myös muita naisten osallisuuteen liittyviä kysymyksiä ja mahdollisuuksia. Työryhmä laatii selvityksen toukokuun loppuun mennessä piispainkokoukselle. Toiveena on, että tämä voisi johtaa paikallistasolla muutoksiin, esimerkiksi naisten toimimiseen jumalanpalveluksessa joissain tehtävissä. Tässä ollaan pidemmällä kuin monissa muissa ortodoksisissa kirkoissa, mutta toki verrattuna suomalaiseen yhteiskuntaan naisten asema saattaa tuntua takaperoiselta. Naisia on kuitenkin kirkon johtotehtävissä esimerkiksi aiemmin palvelukeskuksen johtajana, maallikkopäättäjinä ja katekumeeniopettajina. On luotettava siihen, että tämä prosessi etenee Pyhän Hengen johdatuksessa oikeaan suuntaan.
Viimeiseksi kuultiin Satu Saarista, ev. lut. kirkon pappia ja tuomiorovastia Oulusta. Hän on toiminut koko työuransa, 26 vuotta, pohjoisessa hiippakunnassa, joka pitkään oli tunnettu suorastaan ”naispappeusvastaisena saarekkeena” Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Oulun hiippakunta on maantieteellisesti laaja alue Keski-Pohjanmaalta Lappiin. Herätysliikkeet ovat alueella olleet perinteisesti vahvoja. Eniten alueella vaikuttaa tällä hetkellä vanhoillislestadiolaisuus, sillä liikkeeseen kuuluvia on lukumäärällisesti paljon ja myös suuri osa kirkon työntekijöistä kuuluu liikkeeseen. Herätysliikkeistä kaikki paitsi körttiläisyys suhtautuvat liikkeen tasolla kielteisesti naispappeuteen.
Oulun hiippakunnan piispa Olavi Rimpiläinen toimi virassa vuoteen 2019 saakka, ja vihki naispappeutta vastustavia pappeja, mutta ei naisia. Saarisenkin piti aikoineen hakea oma vihkimyksensä muualta, koska oma piispa ei sitä hänelle suonut. Vaikka naisia ei vihitty Oulussa papeiksi, on heitä koko ajan ollut hiippakunnassa töissä, koska seurakunnat ovat heitä kutsuneet. Saarinen onkin tutkinut tuota aikaa ja naisten kokemuksia väitöskirjassaan Hylätyistä hyväksytyiksi – naispapit täysivaltaisiksi kirkon työntekijöiksi.
Saarinen on kokenut, että hän näistäkin huolimatta voinut hyvin tehdä työtä ja toteuttaa omaa näkyään. Yhteistyö eri herätysliikkeiden kanssa on ollut sujuvaa. Vaikeinta on ollut yhteistyö joidenkin kirkon järjestöjen kanssa, jotka eivät ole halunneet tehdä alttariyhteistyötä naisten kanssa. Myös maaseudulle mentäessä saattavat asenteet koventua.
Saarisella on suuri kiitollisuus ensimmäisen sukupolven naispapeille, jotka raivasivat tilaa. Viimeisen 25 vuoden aikana on menty paljon eteenpäin, ja nyt aika, jolloin naisia ei vihitty papeiksi, tuntuu jopa kaukaiselta. Nykyopiskelijat ja vihkimystä toivovat teologinaiset ovat jopa vähän hämmentyneitä, että tällainen vaihe on joskus ollut. Aika ei ole silti hoitanut haastetta. Uusi konservatiivisuus on nostanut päätään yhteiskunnassa ja kirkossa. Paikka paikoin naisen asema on jopa kaventunut. Siksi piispa Mari Leppäsen esittämä kysymys onkin erittäin hyvä: Jos naispappeudesta äänestettäisiin kirkolliskokouksesta nyt, menisikö se läpi?
Naistenpäivän webinaarissa oli 35 osallistujaa, joista osa ehti kuvaan saakka. Juontajamme Elina Vaittinen toinen vasemmalta ylhäällä.