Koulujen päätösjuhlat ovat aivan tuota pikaa ja suvivirttä veisataan pian kouluissa pitkin maata. Vai veisataanko? Jokakeväisen juupas-eipäs keskustelun turhauttava toisto muistuttaa hieman Sisyfoksen kiveä. Paitsi että Sisyfos sentään tiesi työntävänsä kiveä tarpeettomasti, kun me sen sijaan vakuuttelemme itsellemme tekevämme tätä kasvatuksen ja lasten parhaaksi.
Toimiessani luokanopettajana silmäni kostuivat aina kyyneliin, kun suvivirsi soi viimeisen koulupäivän juhlassa. Tämä virsi yhdistää meidät menneisiin sukupolviin, ja mieleen tulvii lukematon määrä ihania lapsuusmuistoja siitä hetkestä, kun todistus kädessä juoksimme ulos koulusta iloiten edessä olevasta kesälomasta.
Ajat kuitenkin muuttuvat, ja suvivirsi tulee varmasti taas puheenaiheeksi.
Sen kautta kuulemma lapsia aivopestään uskomaan satuolentoon – mikä on huvittavaa, sillä samaan aikaan kannustamme heitä uskomaan joulupukkiin, hammaskeijuun ja siihen, että aikuiset tietävät mitä tekevät.
Kun Jumala sensuuroidaan pois julkisesta tilasta, syntyy väistämättä kysymys: mitä tuodaan tilalle? Tyhjiö ei pysy tyhjänä. Se täyttyy aina jollain. Nykypäivän korvaavat pyhyydet ovat kulutus, teknologia, yksilöllisyys, tehokkuus. Ne eivät kutsu meitä rakkauteen tai anteeksiantoon. Ne kutsuvat meitä kuluttamaan, suoriutumaan ja kilpailemaan.
Samaan aikaan kun Jumalan nimi herättää huolta lasten mielenterveydestä, viihteellistetty väkivalta virtaa vapaasti lasten maailmaan. Televisio, pelit, elokuvat – kaikki täynnä kuolemaa ja tuhoa, pakattuna houkutteleviin pakkauksiin. Tämä ei herätä samanlaista kiivasta keskustelua kuin yksi pieni virsi kesän kynnyksellä. Ehkä siksi, että väkivalta myy ja tuo voittoa, kun taas Jumala on ilmainen, saatavilla kaikille, riippumatta maksuvalmiudesta.
Ortodoksisessa perinteessä Jumala ymmärretään rakkaudeksi. Hän ei tuomitse, vaan on kaiken hyvän alkulähde. Mitä vikaa tässä lähtökohdassa on? Ehkä pelko juontaa juurensa siitä, että rakkaus on radikaali voima. Se kyseenalaistaa vallan rakenteet, kutsuu meitä jakamaan, huolehtimaan heikommista, asettamaan toinen ennen itseään. Kun lapsi oppii, että maailmassa on jotain syvempää kuin mitä näkyvissä on, hän oppii myös kyseenalaistamaan. Hän saattaa kysyä: miksi toisilla on enemmän kuin toisilla? Miksi maailmassa on kärsimystä? Nämä ovat vaarallisia kysymyksiä niille, jotka hyötyvät asioiden nykytilasta.
Suvivirsi ei ole vain laulu – se on sukupolvien ketju, joka yhdistää meidät niihin, jotka ovat ennen meitä kävelleet. Se on muiston säilyttämistä maailmassa, joka tahallaan unohtaa. Kun katkaisemme tuon ketjun, menetämme ymmärryksen siitä, että olemme osa pitkän historian jatkumoa ja samalla osa jotain suurempaa. Opettajana muistan vielä sen, kun näin lapsen silmissä oivalluksen hetken.
Pelkäämmekö sitä, että lapset oppivat uskomaan johonkin kauniiseen? Vai pelkäämmekö sitä, että he oppivat vaatimaan maailmalta enemmän kuin mitä nykyinen järjestelmä on valmis antamaan? Kun suvivirsi soi, se muistuttaa meitä siitä, että kesä tulee aina talven jälkeen, että toivo on mahdollinen, että rakkaus on todellinen voima. Ehkä juuri siksi se pelottaa. Ehkä juuri siksi se on tärkeä säilyttää.
Siunausta kaikille koulunsa päättäneille. Siunausta meille kaikille, jotka etsimme totuutta ja merkitystä tässä alati muuttuvassa maailmassa. Ja siunausta tuokoon se rakkaus, joka ei katoa, vaikka sen nimi sensuroitaisiin.
Arkkipiispa Elia
Helsingin ja Suomen arkkipiispa, Suomen ortodoksinen kirkko
SEN:n hallituksen puheenjohtaja