Jotkut kirkkoisät tulkitsivat tämän kertomuksen hengellisen elämän vertauskuvaksi. Esimerkiksi Augustinus tunnisti meren peittämissä vihollisissa egyptiläisten sijaan synnin:
Katso, kaikki menneet syntimme, jotka ovat aivan kuin saavuttaneet meitä takaapäin, on hän kasteessa hukuttanut ja tuhonnut. Sillä saastaiset henget ratsastivat näillä pimeyksillämme kuin ratsuillaan ja kuin ratsumiehet he ratsastivat niillä mihin tahtoivat. Siksi apostoli kutsuu heitä ’pimeyden hallitsijoiksi’. Kasteen kautta meidät on puhdistettu kaikista näistä aivan kuin olisimme kulkeneet Punaisen Meren läpi, jota kutsutaan siksi, koska se on meidän ristiinnaulitun Herramme verellä pyhitetty…” (Saarna 223E).
Augustinus näki tämän kertomuksen rohkaisevan kristittyjä pikemminkin toivoon ja kestämiseen kuin epätoivoon vihollisen heitä jahdatessa. Kaste oli Augustinukselle ydintapahtuma, jonka perusteella jokainen sai todellisen identiteettinsä Kristuksen ruumiin jäsenenä. Hän vertaa Israelin vapauttavaa kulkua Punaisenmeren läpi kristittyjen kasteeseen. Molemmat vapauttavat matkat synnyttävät jumalanpalvelusta viettävän seurakunnan. Siten Israel saattoi vapaasti ylistää Jumalan pelastavaa kättä Mooseksen ja Mirjamin voitonlaulussa. Pelastus teki orjuutetuista israelilaisista yhden Jumalan kansan jäseniä, jotka liittyivät yhteen laulamaan yhteistä ylistyslaulua.