Julkaisu Monien uskontojen ja katsomusten Suomi (Kirkon tutkimuskeskus 2017) on ajankohtaista ja kiintoisaa luettavaa. Julkaisussa on myös kattava artikkeli ekumeniasta Suomessa, kirjoittajana johtava asiantuntija, dosentti, TT Tomi Karttunen, joka on Suomen ev.-lut. kirkon yleiskokousedustaja Suomen Ekumeenisessa Neuvostossa ja myös SEN:n hallituksen jäsen. Julkaisemme artikkelin Kirkon tutkimuskeskuksen luvalla.
Julkaisu on kokonaisuudessaan ladattavissa Kirkon tutkimuskeskuksen sivuilta.
Pähkinäsaaren rauha ja ekumenia
Ekumenialla tarkoitetaan kristillisten kirkkojen pyrkimyksiä kohti keskinäistä yhteyttä (fellowship) ja kirkon näkyvää ykseyttä (unity). Se ottaa siis lähtökohdaksi kirkot osana Kristuksen kirkkoa, jonka ykseys on rikkoutunut. Ekumeenisen työskentelyn, joka koskettaa niin asenteita, uskon sisältöä ja teologiaa kuin käytännön yhteistoimintaa, nähdään olevan viime kädessä Pyhän Hengen johdattamaa. Raamatullisena lähtökohtana viitataan paitsi kolmiyhteisen Jumalan ja Kristuksen kirkon ykseyteen myös Jeesuksen ylimmäispapillisessa rukouksessa (Joh. 17:21) ilmaisemaan tahtoon omiensa ykseydestä. Ekumenia on siis osa kristillistä uskoa sekä kirkon perustehtävän uskollista ja uskottavaa hoitamista. ”Yhteis-” tai ”allianssikristillisyys” painottaa enemmän yksilöiden näkymätöntä ”ykseyttä uskossa” sekä ”sydänten yhteyttä”. Viime vuosikymmeninä on puhuttu myös ”laajemmasta ekumeniasta”, jolloin mukaan otetaan myös muiden uskontojen kohtaaminen. Tällainen laajennus on aiheuttanut kuitenkin käsitteellistä ja periaatteellista sekaannusta. Tässä yhteydessä käytetäänkin termiä ”ekumenia” kristillisten kirkkojen yhteys- ja ykseyspyrkimyksistä.
Pähkinäsaaren rauhan raja 1323 loi perustan nykyisen Suomen alueelle idän ja lännen rajamaana. Tämä rajaidentiteetti on yksi historiallinen taustatekijä suomalaisessa mielenmaisemassa myös kirkollista elämää ajatellen. Suomalaisen ekumenian välitöntä historiallista taustaa ajatellen keskeistä oli vuosien 1809 ja 1917 välinen aika autonomisena osana Venäjän keisarikuntaa. Esimerkkinä tästä ortodoksinen keisari Aleksanteri I antoi reformaation 300-vuotisjuhlan kunniaksi vuonna 1817 Turun piispalle arkkipiispan arvonimen; Suomen evankelis-luterilainen kirkko syntyi institutionaalisesti. Vuoden 1869 kirkkolaki loi pohjan kansankirkolle, joka ei enää vanhassa merkityksessä ollut valtiokirkko vuoden 1809 jälkeen, vaikka oli toki Suomen suuriruhtinaskunnan kirkko. Ortodoksien asema lujittui ja tuli näkyviin suurimpien kaupunkien katukuvassa. Vuoden 1889 eriuskolaislaki alkoi lisätä uskonnollista pluralismia ja vuonna 1923 astui voimaan uskonnonvapauslaki.
Järjestäytyneen ekumeenisen toiminnan alkuvaiheet
Määrätietoinen ekumeeninen toiminta lähti liikkeelle Suomessa varsin pienen ryhmän toimintana. Luterilaisen arkkipiispan Gustaf Johanssonin (1844–1930) ekumeniakriittinen asenne, joka kohdistui etenkin ekumeenisen liikkeen keskeisiin pioneereihin kuuluneeseen Ruotsin arkkipiispaan Nathan Söderblomiin, oli yksi taustasyy tälle. Suomen Ekumeenisen Neuvoston edeltäjä, vuonna 1914 perustetun World Alliance for Promoting International Friendship through the Churches -järjestön Suomen kansalliskomitea perustettiin syyskuussa 1917 Nathan Söderblomin esitettyä siitä pyynnön ystävälleen, Helsingin yliopiston Vanhan testamentin eksegetiikan professorille Arthur Hjeltille (1868–1931), joka oli tutustunut Söderblomiin NMKY-liikkeen kokouksessa Amsterdamissa jo 1891.
Vuodesta 1925 kansalliskomitean kokoonpanosta tuli ekumeeninen, kun jäseneksi tulivat ortodoksinen arkkipiispa Herman ja Suomen vapaakirkon edustajana Emil Saraoja. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ekumeenista kehitystä ajatellen oli merkittävää silloisen Helsingin yliopiston käytännöllisen teologian professorin Aleksi Lehtosen tulo toimikunnan puheenjohtajaksi 1932. Häntä voidaan pitää keskeisenä varhaisena vaikuttajana ekumeenisen liikkeen vaikutuksen vähittäisessä ulottamisessa luterilaiseen kirkkoon puheenjohtaja-ajan sekä Tampereen piispana (1934–45) ja arkkipiispana toimimisen (1945–51) myötä. Lehtosen puheenjohtajakaudella kotimaiset ja hänen sydäntään lähellä olleet opilliset kysymykset tulivat aiempaa vahvemmin mukaan kansalliskomitean ohjelmaan.
Gustaf Johansson kuoli heinäkuussa 1930, ja lokakuussa uutena arkkipiispana aloitti Lauri Ingman (1930–34), joka oli toiminut myös kansalliskomitean jäsenenä toukokuusta 1925. Tämä loi osaltaan pohjaa ekumeenisen toiminnan laajentamiselle. Keskeinen ekumeenisen lähentymisen suunta oli anglikaaninen kirkko. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon käymät teologiset dialogit käynnistyivät vuosina 1933 ja 1934 käydyillä neuvotteluilla. Nämäkin kohtaamiset olivat Nathan Söderblomin kätilöimiä hänen ehdotettuaan suomalais-englantilaisia keskusteluja sen jälkeen, kun Ruotsin kirkon ja Englannin kirkon välillä oli sovittu ehtoollisyhteydestä. Erilliskysymyksenä neuvotteluissa oli lähetyskenttien tilanne. Anglikaanien kanssa päästiin sopimukseen rajoitetusta ehtoollisyhteydestä 1936 keväällä.
Kansallisprotestanttisesta kirkosta aktiivisen ekumenian edistäjäksi
Luterilaista valtavirtaa ajatellen niin kutsuttu kansallisprotestanttinen ajattelu oli Suomessa voimissaan aina toiseen maailmansotaan asti. Sen jälkeen tapahtui merkittävä käänne. Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta tuli arkkipiispa Aleksi Lehtosen luotsaamana perustajajäsen niin Luterilaisessa maailmanliitossa (1947) kuin Kirkkojen maailmanneuvostossa (1948).
Uudelle tasolle ekumeenisen keskustelun ja toiminnan Suomessa nosti Seppo A. Teinonen (1924–1995), joka toimi palkkiotoimisena Yleiskirkollisen toimikunnan pääsihteerinä 1956–66. Pitkälti hänen ansiotaan oli myös, että vuoden 1956 alusta Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa aloitti toimintansa ekumenian/ekumeniikan laitos. Sillä oli pitkään keskeinen rooli Yleiskirkollisen Toimikunnan ja Ekumeenisen Neuvoston toiminnassa. Teinonen toimi ensin ekumeniikan ylimääräisenä henkilökohtaisena professorina 1966–70 sekä sen jälkeen dogmatiikan professorina vuoteen 1988. Hän oli vuodesta 1961 myös Kirkkojen maailmanneuvoston Faith and Order -komission jäsen. Teinosen kaudella Suomen Yleiskirkollinen Toimikunta myös muutti nimensä Suomen Ekumeeniseksi Neuvostoksi 1963; toiminnassa korostuivat tiedotus- ja julkaisutoiminta.
Globaali kirkollinen vuorovaikutus Suomessa vahvistui muutenkin. Keskeisiä vaikuttajia tässä olivat Luterilaisen maailmanliiton yleiskokous Helsingissä vuonna 1963, Vatikaanin II kirkolliskokous sekä siirtomaiden itsenäistyminen Afrikassa ja muualla niin kutsutussa kolmannessa maailmassa. Tapahtumat nostivat kansainväliset ja ekumeeniset kysymykset esiin. Teologiset dialogit saivat pontta erityisesti roomalaiskatolisen kirkon tulosta mukaan Kirkkojen maailmanneuvoston Faith and Order -komission jäseneksi ja niistä kahdenvälisistä dialogeista, jotka Paavillinen kristittyjen ykseyden edistämisen neuvosto käynnisti – muun muassa luterilaisten kanssa vuonna 1967.
Vuoropuhelun tarvetta lisäsi tarve silloittaa toisen maailmansodan ja kylmän sodan auki repäisemiä kuiluja. Näissä merkeissä perustettiin Euroopan kirkkojen konferenssi 1959 sekä käynnistettiin Saksan evankelisen kirkon ja Venäjän ortodoksisen kirkon ekumeeninen dialogi samana vuonna. Osaltaan sodanaikaisiin kokemuksiin Tunnustavassa kirkossa ja yleiseen ekumeeniseen kehitykseen kytkeytyi myös Saksan protestanttien yhdentymiskehitys ja sitä vahvistanut Leuenbergin konkordia vuonna 1973, joka Suomessa torjuttiin sen sisältämien teologisten ongelmien vuoksi. Suomen evankelis-luterilainen kirkko on kuitenkin alkuvaiheista alkaen osallistunut aktiivisesti Leuenbergin kirkkoyhteisön, sittemmin Euroopan protestanttisten kirkkojen yhteisön teologiseen työskentelyyn sekä seurannut yhteisön kehitystä ja vaikutusta ensin tarkkailijana ja sitten ”osallistuvana kirkkona” liittymättä kuitenkaan jäseneksi.
Suomalaiset ovat olleet lukuisissa keskeisissä tehtävissä kansainvälisissä kirkkoliitoissa, ja niin Suomen evankelis-luterilainen kirkko kuin Suomen ortodoksinen kirkko ovat yleensäkin olleet merkittäviä toimijoita niissä. Tämä on kertonut myös siitä, että vaikka maa on väkiluvultaan pieni, etenkin Suomen evankelis-luterilainen kirkko on jäsenmäärältään kuulunut suurehkojen kirkkojen joukkoon. Veronkanto-oikeus ja maan vaurastuminen ovat niin ikään vahvistaneet mahdollisuutta tukea ekumeenista liikettä ja kansainvälisiä kirkkojen välisiä yhteyksiä myös taloudellisesti. Myös suomalaiset lähetys- ja kansainvälisen diakonian järjestöt tekevät merkittävää ekumeenista yhteistyötä, esimerkkinä Suomen Lähetysseura, Kirkon Ulkomaanapu ja Fida. Tässä yhteydessä tarkastellaan kuitenkin ennen muuta ekumeenisen teologian kehitystä, joka heijastuu myös kirkkojen käytännön työhön, niin lähetyksen ja diakonian teologiaan kuin kirkkojen itseymmärrykseen ja käytännön toimintaan laajemminkin.
Teologiset dialogit suomalaisen ekumeenisen toiminnan selkärankana
Teologiset keskustelut Englannin kirkon edustajien kanssa ja sopimus rajoitetusta ehtoollisyhteydestä 1936 saivat jatkoa uusilla yhteyksillä Britanniaan 1950-luvulla. Luterilaisen kirkon ehtoollisyhteys laajeni nyt saarivaltion pohjoisosaan, presbyteeristä traditiota edustavan Skotlannin kirkon suuntaan. Keväällä 1954 Skotlannin kirkosta tiedusteltiin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon johdolta mahdollisuutta sopia molemminpuolisesta mahdollisuudesta osallistua toisen ehtoollispöytään (interkommuunio).
Asian valmisteli kirkon ulkomaanasiain toimikunnan päätettäväksi professori Aimo T. Nikolainen. Hän oli selvittänyt asiaa Skotlannin kirkon jumalanpalvelusten kirjan avulla ja käynyt keskusteluja ehtoollisopista. Hänen mukaansa sikäläisen kirkon ehtoollisliturgia ”tulee lähelle luterilaisen kirkkomme ehtoollisliturgiaa”. Suosituksen mukaisesti todettiin olemassa olevaksi ehtoollisyhteys eikä kaivattu laajempaa teologista pohdintaa eikä sen virallisempaa erillistä sopimusta. Perusteluissa viitattiin myös tapauskohtaiseen ehtoollisyhteyteen Englannin kirkon kanssa ja siinä yhteydessä käytyihin keskusteluihin.
Varsinaisesti pitkäjänteinen teologinen keskustelu ekumeenisten kumppanien kanssa alkoi kuitenkin, kun arkkipiispa Martti Simojoen aloitteesta käynnistettiin Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa ensimmäinen kahdenvälinen teologinen dialogi vuonna 1970. Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa käytyyn teologiseen dialogiin on Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa panostettu voimavaroja; se on myös auttanut syventämään tuntemusta ortodoksisesta teologiasta ja sitä kautta laajemmin jakamattoman kirkon perintöä.
Kiovan dialogikokouksessa 1977 Tuomo Mannermaa piti paradigmaattiseksi osoittautuneen esitelmän ”Pelastus vanhurskauttamisena ja jumalallistamisena”, jossa hän Martti Lutherin Galatalaiskirjeen kommentaarin pohjalta esitti, että Luther pitää vanhurskauttamista Kristuksen läsnäolona meissä ja jumalallisena elämänä ja että tämä tarjoaa leikkauspinnan ortodoksisen jumalallistamisopin kanssa. Myöhemmin Mannermaa kehitti oppilaineen ja työtovereineen ajatusta Lutherin realistisesta ajattelumuodosta eteenpäin ”uskossa läsnä olevan Kristuksen”, ”uskon ja rakkauden teologian” ja ”Kristus-union” teemojen myötä eri yhteyksissä. Arkkipiispa Martti Simojoki antoi tukensa uudelle linjanvedolle, joka ei ensi alkuun saanut omienkaan parissa jakamattoman hyväksyvää vastaanottoa.
Teologisessa dialogissa Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa ja Leuenbergin konkordian ekumeenisen metodin arvioinnissa sekä esimerkiksi 1970-luvun kirkkojärjestyskomitean kirkko-opillisessa työskentelyssä tehty työ loi teologista pohjaa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ekumeeniselle linjalle, joka kiteytyi etenkin 1970–80-lukujen kuluessa – keskeisin osin ekumeenisen Luther-tutkimuksen vaikutuksesta. Perusteellinen raamattuteologinen, opillinen ja sosiaalieettinen pohdinta heijastui kirkon itseymmärrykseen ja käytännön teologisiin linjanvetoihin.
Viime kädessä siis Lutherin raamatunselitysten ja niiden vanhakirkollisten liittymäkohtien äärellä 1970–80-lukujen taitteessa tehdyt löydöt ovat vaikuttaneet Suomen evankelis-luterilaisen kirkon elämässä paitsi ekumeniassa myös muuten: diakonia, lähetys, jumalanpalveluselämä, sosiaalieettinen, jopa ympäristöteologinen pohdintakin ovat niistä hedelmöityneet ja saaneet suuntaa.
Ekumeenisesti ”suomalaisen Luther-tutkimuksen” korostukset Lutherin ankkuroitumisesta jakamattoman kirkon perintöön ovat hedelmöittäneet myös kansainvälistä ekumeenista keskustelua ja tarjonneet ikään kuin kolmannen tien ”vanhojen kirkkojen” ja ”protestanttien” edustaman ekumenian rinnalle. Tässä pyrkimyksessä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ekumeeninen linja on lähellä anglikaanien perinteistä itseymmärrystä olla ”reformoitu ja katolinen” samanaikaisesti. Esimerkiksi luterilaisen kirkon ekumeenisessa strategiassa Ykseyttä etsivä yhteisö (2009) tämä todetaan: ”Läheisimmät yhteydet meillä on niihin, jotka kirkkomme tavoin edustavat ja kunnioittavat jakamattoman kristikunnan yhteistä perintöä ja joilla on klassinen kristinuskon tulkinta ja sakramentaalinen kirkkokäsitys.”
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ekumeeninen toiminta laajeni uuteen suuntaan, kun käytiin teologiset dialogit ensin Suomen Vapaakirkon (1983–84) ja sitten Suomen helluntaiherätyksen kanssa (1987–89). Aloitteen teologisen dialogin käynnistämisestä vapaiden suuntien kanssa teki piispa Yrjö Sariola (1932–2016) Vapaakirkon 100-vuotisjuhlilla kesällä 1979.
Vapaakirkon kanssa käydyssä teologisessa dialogissa pääongelmiin kuului erilainen tunnustustraditio. Suomen evankelis-luterilainen kirkko sitoutuu raamatuntulkinnassaan ekumeenisiin uskontunnustuksiin ja luterilaisiin tunnustuskirjoihin, kun taas Vapaakirkko neuvottelujen mukaan perustaa Raamatun lisäksi apostoliseen uskontunnustukseen ja arvostaa monia 1500-luvun reformaation keskeisiä korostuksia. Keskeinen yhteinen korostus liittyi vanhurskauttamisoppiin:
Kumpikin osapuoli korosti Jumalan armon suvereenisuutta. Ihminen pelastuu yksin Kristuksen tähden, yksin armosta, yksin uskon kautta. Jumala lähestyy ihmistä Pyhän Hengen työn välityksellä. Ihminen vastaa Jumalan tarjoamaan pelastuksen lahjaan ottamalla sen uskossa vastaan.
Neuvottelujen päätulokseksi nähtiin luottamuksen ja yhteyden vahvistaminen niin tulevaa yhteydenpitoa kuin käytännön yhteistyötä ajatellen. Jatkokeskustelua edellyttäviksi teologisiksi teemoiksi nostettiin sakramentit, kirkko-oppi, virka ja jäsenyys.
Helluntaiherätyksen kanssa käydyssä dialogissa opittiin samoin tuntemaan paremmin toista osapuolta. Tähdennettiin, että ”teologiset ja hengelliset keskustelut auttoivat osapuolia merkittävästi ymmärtämään toisen uskon perusteita. … Suomen luterilainen kirkko ja helluntaiherätys ovat ajan mittaan monin tavoin vaikuttaneet toisiinsa.” Erityisesti tämän katsottiin tulevan esille helluntailaisuuden pelastuskäsityksessä. Luterilaisia haastettiin ”paneutumaan entistä monipuolisemmin Pyhän Hengen toimintaan ja lahjoihin sekä kastetta koskeviin kysymyksiin.”
Erityisen merkittäväksi dialogin lopputulokseksi molemmille nähtiin ”Raamatun keskeisen aseman ja arvovallan tähdentäminen”. Yhteisesti voitiin myös todeta, että ”apostolinen uskontunnustus ilmaisee kiteytetysti sen, mikä on keskeisintä kristillisessä uskossa. … Usko perustuu kolmiyhteisen Jumalan pelastustyöhön.”
Näiden dialogien jälkeen tapaamisia ja keskusteluja on dialogikumppanien kesken jatkettu puolivuosittain tapaavien neuvottelukuntien piirissä. Myös niin kutsuttuja kolmikantatapaamisia on järjestetty. Neuvottelukunnissa on keskustelujen pääpaino ollut käytännön kysymyksissä, mutta myös teologisia teemoja, kuten ehtoollinen, kirkko ja kirkon virka sekä mahdollisuus yhden kristillisen kasteen tunnustamiseen, on keskusteluissa esillä.
1980-luvun ekumeeniseen keskusteluun vaikutti myös Suomessa siihenastisen monenkeskisen ekumenian tärkein asiakirja Baptism, Eucharist, Ministry (BEM, Kaste, ehtoollinen, virka 1982). Luterilainen ja ortodoksinen kirkko antoivat siitä lausunnon korkeimmalla tasolla eli kirkolliskokouksen lausuntona. Esimerkiksi ehtoollisrukoukseen, lasten ehtoolliseen ja kirkon virkaan mutta myös kasteeseen liittyvät kysymykset ovat 1980-luvulta asti saaneet inspiraatiota ja viitanneet BEM:n kokoamiin tuloksiin. Tähän ajanjaksoon sisältyi myös Luterilaisen maailmanliiton Budapestin yleiskokouksen päätös siitä, että maailmanliiton jäsenkirkot ovat keskenään ”alttarin ja saarnatuolin yhteydessä”. Tällä on ollut keskeinen vaikutus luterilaisten kirkkojen välisiin ja ekumeenisiin suhteisiin maailmanlaajana kirkkoyhteisönä.
Vuonna 1989 käynnistettiin arkkipiispa John Vikströmin aloitteesta Suomen luterilaisen kirkon teologinen dialogi Suomen ortodoksisen kirkon kanssa. Teologisen dialogin käynnistymistä edisti se, että metropoliitta Johanneksesta (1923–2010) tuli ortodoksisen kirkon arkkipiispa vuonna 1987. Luterilaistaustaisena sekä ekumeenisesti kouliutuneena ja oppineena hänellä oli hyvät valmiudet johtaa ja käydä teologista dialogia luterilaisten kanssa. Edelleen jatkuvaa teologista dialogia on yhtä pitempää taukoa lukuun ottamatta käyty joka toinen vuosi. On käsitelty opillis-teologisia ja pastoraalisia kysymyksiä sekä edistetty näin keskinäistä tuntemusta ja yhteistyötä sekä yhteistä todistusta suomalaisessa yhteiskunnassa.
1980-luvun lopulla käynnistyivät myös teologiset keskustelut anglikaanis-luterilaisesta Porvoon yhteisestä julkilausumasta. Järvenpäässä 1992 pidetyn viimeisen kokouksen jälkeen pidettiin messu Porvoon tuomiokirkossa. Sen innoittamana asiakirjalle annettiin nimeksi Porvoon yhteinen julkilausuma ja sen pohjalta laaditulle, Pohjoismaiden ja Baltian luterilaisten sekä Ison Britannian ja Irlannin anglikaanisten kirkkojen johtavien piispojen 1996 allekirjoittamalle, julistukselle nimi Porvoon julistus. Julkilausuma ja siihen pohjaava julistus loi läheisen kirkollisen yhteyden (kommuunio) osallistujakirkkojen välille. Ratkaisevaa oli BEM-asiakirjan antama apu hankalaksi koetun piispuutta koskevan kysymyksen käsittelyssä. Yhteisymmärrys löytyi sitä kautta, että historiallinen piispuus kytkettiin osaksi koko kirkon apostolisuutta, Kristuksen jatkuvaa läsnäoloa kirkon elämässä viestiväksi ja kohti kirkon ykseyttä yhä uudestaan haastavaksi merkiksi. Keskeinen tunnuslause kuului: ”Yhdessä missiossa ja palveluvirassa”.
Suomalaista, osaltaan Luther-tutkimuksen kasvattamaa, ekumeenista pääomaa saatettiin käyttää hyväksi paitsi Porvoon julistukseen huipentuneessa ekumeenisessa prosessissa myös Luterilaisen maailmanliiton ja Paavillisen kristittyjen ykseyden neuvoston organisoiman teologisen dialogin hedelmänä syntyneessä luterilais-katolisessa Yhteisessä julistuksessa vanhurskauttamisopista (1999). 1500-luvun reformaatioajan keskeisen kiistakysymyksen yli pääsemistä merkinneen virstanpylvään laadinnassa suomalaisista olivat keskeisesti mukana entinen dogmatiikan professori, sittemmin Helsingin piispa Eero Huovinen (1944) ja hänen teologinen sihteerinsä Antti Saarelma (1965) sekä dosentti, sittemmin Lapuan Piispa Simo Peura (1957). Suomalaisen Luther-tutkimuksen vaikutus näkyy etenkin julistuksen kohdassa, jossa selitetään luterilaista korostusta liittyen vanhurskauttamiseen uskon kautta ja armosta: ”Vanhurskauttaminen ja uudistuminen kuuluvat yhteen uskossa läsnäolevan Kristuksen kautta.”
Vuonna 1997 käynnistyi Suomen luterilaisten teologinen dialogi Suomen Baptistikirkon ja Finlands svenska baptistsamfundin kanssa. Kolmen vuoden välein käytyjen oppikeskustelujen anti on ollut samansuuntaista kuin dialogissa Vapaakirkon ja helluntaiherätyksen kanssa. Vuonna 2012 julkaistiin käydystä dialogista väliraportti Jeesuksen Kristuksen kutsumat/Kallade av Jesus Kristus.
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon solmimat ekumeeniset sopimukset lisääntyivät myös sitä kautta, että Saksan evankelisen kirkon (EKD) kanssa ulkosuomalaistyöstä tehtyyn sopimukseen liitettiin vuonna 2002 yhteisen teologisen pohjan artikuloiva alkuosa. Uuden sopimuksen pohjalta solmittiin ulkosuomalaistyön tarpeiden osaltaan motivoima ehtoollisyhteys EKD:n luterilaisten, unioitujen ja reformoitujen maakirkkojen kanssa. Näin suomalaispapille luotiin edellytykset tehdä niiden alueella luterilaista seurakuntatyötä suomen kielellä maakirkon pappina.
Vuosina 2002–2007 Suomen metodistikirkon ja Finlands svenska metodistkyrkan kanssa käyty teologinen dialogi huipentui raporttiin Kristuksesta osalliset/Delaktiga i Kristus sekä sen pohjalta laadittuun ekumeeniseen sopimukseen ehtoollisyhteydestä sekä vihkimysvirkojen vastavuoroisesta tunnustamisesta kirkkojen kesken vuonna 2010.
Teologisen tutkimuksen alalla sekä kansainvälisten dialogien kautta suomalaiset teologit olivat jo aiemmin osallistuneet teologiseen dialogiin myös roomalaiskatolisen kirkon edustajien kanssa. Virallinen alueellinen teologinen dialogi käytiin vuosina 2002–2009 Suomen ja Ruotsin luterilaisten kirkkojen sekä Ruotsin ja Suomen katolisten hiippakuntien kesken. Tuloksena oli Yhteisen julistuksen vanhurskauttamisopista avoimiksi jättämiä kysymyksiä työstävä raportti Vanhurskauttaminen kirkon elämässä (2010). Sen pohjalta jatkettiin suomalaista dialogia vuonna 2014 luterilaisen kirkon ja katolisen kirkon kesken. Tavoitteena on dialogin myötä antaa suomalainen panos kansainväliseen keskusteluun luterilais-katolisesta Yhteisestä julistuksesta kirkosta, ehtoollisesta ja virasta. Emerituspiispa Eero Huovinen jatkaa kansainvälisen luterilais-katolisen ykseyskomission luterilaisena puheenjohtajana. Luterilaisen maailmanliiton ekumeenisia dialogeja puolestaan koordinoi apulaispääsihteerin ominaisuudessa Kaisamari Hintikka (1967).
Suomen evankelis-luterilainen kirkko käy tällä hetkellä teologista dialogia paitsi Suomen ortodoksisen kirkon ja Katolinen kirkko Suomessa kanssa myös suomalaisten baptistien kanssa. Suomen metodistien kanssa on jo saavutettu alttarin ja saarnatuolin yhteys. Suunnitellaan myös jatkokeskustelua yhteyden lähentämiseksi mahdollisesti samalle tasolle kuin anglikaanien kanssa Porvoon julistuksen pohjalta. Yksi avoin kysymys on yhden kristillisen kasteen tunnustaminen ajatellen etenkin helluntailaisia, baptisteja ja vapaakirkollisia. Tämän tavoitteen saavuttaminen olisi merkittävä askel eteenpäin. Luterilaisen kirkon Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa käymä teologinen dialogi jatkuu syksyn 2014 jälkeen aiempaa alemmalla tasolla, esimerkkinä helmikuun lopulla 2016 pidetty teologinen konferenssi.
Suomen Ekumeeninen Neuvosto ja kristittyjen yhteyden tulevaisuuden näkymät
Vuonna 1917 perustetun nykyisen Suomen Ekumeenisen Neuvoston toiminta on kehittynyt entistä selvemmin kirkollisen ekumenian suuntaan. Ekumeniasta on tullut erottamaton osa myös Suomen evankelis-luterilaisen kirkon keskushallinnon ja piispainkokouksen tehtäväkenttää osana kirkon olemusta ja tehtävää. Vuonna 1955 laajennetun piispainkokouksen yhteyteen perustettiin kirkon ulkomaanasiain toimikunta, ja laajennetun piispainkokouksen siirtäessä tehtäviään Kirkkohallitukselle vuonna 1974 tehtäväkentän hoito siirtyi kirkon ulkomaanasiain keskuksen ja kirkon ulkoasiain neuvoston hoitoon. Vuoden 2016 alusta ekumeenisista asioista päättäminen siirtyi uusimuotoiselle piispainkokoukselle. Hallinnollisesti Kirkkohallituksen ulkoasiain osasto on tosin Kirkkohallituksen alainen. Se on luterilaisen kirkon edustamiseen, ekumeniaan ja kirkon lähetykseen liittyvien asioiden valmistelija ja kirkkojenvälisissä yhteyksissä usein myös toteuttaja ja asiantuntijaelin.
Suomen Ekumeeninen Neuvosto (SEN) on suomalaisen ekumeenisen toiminnan näkyvin foorumi, joka yhdessä kirkkojen ekumeenisten toimijoiden kanssa edistää kristittyjen yhteyttä valtakunnallisesti, alueellisesti ja paikallisesti. SEN kokoaa kansainvälisesti ottaen varsin laaja-alaisesti eri kirkkoja saman kirkkojenvälisen ekumeenisen toimielimen yhteyteen. Se on tuonut suomalaisia kristittyinä ja kirkkoina lähemmäs toisiaan ja valmistanut kirkkojen edustajia kahdenvälisiin teologisiin dialogeihin – joskus myös toisin päin, varsinkin silloin, kun ekumenia-termiä vierastettiin enemmän kuin nykyään.
SENin ensimmäisen päätoimisen pääsihteerin Risto Cantellin (1971–74) jälkeen saatiin heti jo ensimmäinen naispuolinen pääsihteeri, kansainvälisissä ekumeenisissa tehtävissä ylioppilaiden kristillisen maailmanliiton (WSCF) Afrikan työn sihteerinä 1959–1962, NNKY:n maailmanliiton ekumeenisen työn sihteerinä 1962–69 sekä Kirkkojen maailmanneuvoston lähetyskasvatussihteerinä 1969–1973 pätevöitynyt Inga-Brita Castrén (1974–84). Jaakko Rusaman jälkeen pääsihteerinä toimi ensimmäinen vapaakirkollinen pääsihteeri Jan Edström (1993–2006).
Suurimman osan työstä SENissä tekevät jaostot/verkostot ja hallitus – tietynlaisen hermokeskuksen muodostavan, pääsihteerin johtaman toimiston lisäksi. SENin kannanotoilla on useinkin ollut paitsi kirkollista myös yhteiskunnallista merkitystä. Baptistipastori Edströmin toimiessa pääsihteerinä esimerkiksi uskonnonvapausasiat olivat esillä ja SENin yhteys erityisesti vapaakirkkoihin vahvistui. Euroopan kirkkojen konferenssin pääsihteeriksi siirtyneen ortodoksi-isä Heikki Huttusen pääsihteerikaudella (2006–15) kirkkojen yhteinen ääni näkyi niin turvapaikkakeskustelussa kuin puolustettaessa uskonnonopetuksen paikkaa koulussa sekä uskontojen välisen kohtaamisen asioissa.
Vuoden 2001 syyskuun 11. päivän New Yorkin terrori-isku ja Tanskan pilakuvakonflikti 2006 herättivät yleisesti huomaamaan uskontojen paluun politiikkaan globaalisti merkittäviksi vaikuttajiksi sekä yhteiskuntarauhaa edistävän dialogin tarpeellisuuden. Kolmen monoteistisen uskonnon – islam, juutalaisuus, kristinusko – johtajien tapaamiset alkoivat syksyllä 2001 tasavallan presidentti Tarja Halosen kutsuttua heidät kahteen neuvonpitoon presidentin linnaan syksyllä 2001 New Yorkin iskujen jälkeen. Tapaamiset ovat jatkuneet säännöllisesti tämän jälkeen, ja SENin pääsihteeri on ollut niissä mukana. Vuonna 2007 järjestettiin Hanasaaren kulttuurikeskuksessa seminaari ”Uskonnot suomalaisessa yhteiskunnassa”, joka johti 2011 USKOT-foorumin syntyyn. SEN oli yksi perustajajäsenistä. USKOT-foorumi on kolmen abrahamilaisen uskonnon foorumi, joka pyrkii edistämään keskinäistä tuntemusta ja uskontojen yhteistyötä yhteiskuntarauhan edistämiseksi. Foorumi on esimerkiksi julkaissut uskontojenvälisen kalenterin sekä antanut julkilausumia muun muassa lasten oikeuksista, uskonnonvapaudesta ja uskonnonopetuksesta sekä ottanut kantaa vihaa ja terrorismia vastaan.
Uskontojen kohtaaminen on pitkään ollut esimerkiksi Kirkkojen maailmanneuvostossa yksi toiminta-alueista, vaikka se haluaakin korostaa ”ekumenian” viittaavan kristillisten kirkkojen yhteyspyrkimyksiin. Uskontodialogin ja ekumenian päämäärät ovat erilaiset. Silti molemmat ankkuroituvat kristillisen uskon näkökulmasta uskoon kolmiyhteiseen Jumalaan. Tarvitaan myös kristittyjen keskinäisiä keskusteluja ja koordinaatiota uskontojen kohtaamisen kysymyksissä, niin että kristityt voivat paremmin yhdessä edustaa kirkkoja kohtaamisissa muiden uskontojen kanssa. Siksi myös SENillä on edelleen oma roolinsa esimerkiksi USKOT-foorumin toiminnassa.
Pääsihteeri Mari Pöntisen kaudella (2015–) ovat esillä osin samat teemat kuin aiemmin. Uutena painotuksena näyttävät olevan yhdenvertaisuusasiat ja lähetysteologia sekä jo Huttusen kaudella aloitettu hanke yhteisestä julistuksesta yhdestä kristillisestä kasteesta jäsenkirkkojen kesken. Ajankohtaisena ekumeenisena haasteena myös Suomessa on maahanmuuttajien kirkollinen tukeminen, jälkitunnustukselliset, uuskarismaattiset ja etniset kristilliset seurakunnat sekä maailman kirkkoja jakava kysymys suhtautumisesta samaa sukupuolta olevien avioliittoon. Nämä kysymykset liittyvät olennaisesti kirkkojen identiteettiin ja tehtävään pluralistisessa yhteiskunnassa ja suhteessa valtioon.
Jo 1990-luvulta alkaen jatkunut ”institutionaalisen ekumenian” kriisi ei ole estänyt Suomen Ekumeenista Neuvostoa toimimasta vireästi ja laajapohjaisesti. Sen puheenjohtajana on ollut vuorotellen luterilainen, ortodoksi ja katolilainen sekä varapuheenjohtajana tai pääsihteerinä myös vapaakirkollisten edustaja. Tärkein tavoite on edelleen kirkon näkyvän ykseyden ja kristittyjen yhteyden edistäminen ja sitä kautta yhteisen todistuksen ja palvelun, kirkon perustehtävän toteuttamisen vahvistaminen.
Kirjallisuus:
Karttunen, Tomi (toim.)
2016
Yhteistyötä ja yhteistä matkantekoa: evankelis-luterilaisen kirkon ja vapaakirkkojen ekumeeninen
vuorovaikutus Suomessa. Suomen ev.-lut. kirkon julkaisuja 36. Kirkko ja toiminta. Helsinki:
Kirkkohallitus.
Pirinen, Kauko
1991
Suomen kirkon historia 1. Keskiaika ja uskonpuhdistuksen aika. WSOY.
Repo, Matti
2008
Oppi ja ykseys: Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ekumeeninen linja. – Teologinen Aikakauskirja
1/2008, 54–72.
Riikonen, Juha
2014
Kansallisuuskysymys Suomen ortodoksisessa kirkossa. – Reseptio 2/2014, 79–84.
Rusama, Jaakko
1999
Kohti ykseyttä: Suomen Ekumeenisen Neuvoston synty ja toiminta 1917–1997. Kirkon
tutkimuskeskus, sarja A Nro 75. Suomen ekumeenisen neuvoston julkaisuja LXI.
Saarinen, Risto
1993
Faith and Holiness: Lutheran-Orthodox Dialogue 1959–1994. Göttingen: Vandenhoeck & Ruprecht.
Teinonen, Seppo A.
1972
Uudistuva kirkko: johdatus ekumeniaan. Helsinki: Kirjaneliö.
Together in Mission and Ministry
1993
Together in Mission and Ministry: the Porvoo Common Statement with essays on church and
ministry in Northern Europe. London: Church House Publishing.
Toiviainen, Kalevi
2016
Teologinen dialogi Suomen ortodoksisen Kirkon kanssa – tausta, lähtökohdat ja arviointi. – Reseptio
1/2016, 7–9.
Österlin, Lars
1995
Churches of Northern Europe in Profile: a thousand years of Anglo-Nordic relations. London: The
Canterbury Press Norwich.