Luterilaiset ja helluntailaiset ovat käyneet Suomessa vuoropuhelua 1980‑luvulta lähtien lisätäkseen keskinäistä ymmärrystä ja yhteistyötä ilman pyrkimystä organisatoriseen yhdistymiseen. Taustalla ovat erilaiset painotukset ekumeniassa: helluntailaiset korostavat yhteistä uskoa ja kokemusta Jeesuksesta sekä käytännön yhteyttä, kun taas luterilaiset painottavat myös kirkon näkyvän ykseyden tavoitetta. Molemmat kuitenkin tunnustavat yhteisen perustan Raamatussa, kolminaisessa Jumalassa ja pelastuksessa Kristuksessa.
Yhteyden nähdään olevan sekä Jumalan lahja että kristittyjen tehtävä: uskovat kuuluvat samaan Kristuksen ruumiiseen ja ovat kutsutut rakentamaan keskinäistä yhteyttä ja rakkautta. Raamattu toimii yhteisenä perustana, mutta sitä tulkitaan osin eri traditioista käsin. Luterilaiset korostavat evankeliumia, sakramentteja ja kirkon rakenteita yhteyden välineinä, kun taas helluntailaiset painottavat henkilökohtaista uskoa, Pyhän Hengen työtä ja käytännön yhteyttä. Molemmat tunnustavat kristittyjen hajaannuksen ongelmallisuuden ja haluavat edistää luottamusta ja yhteistyötä.
Käytännössä ekumenia toteutuu dialogina, yhteisenä rukouksena, paikallisena yhteistyönä ja yhteisenä missiona. Helluntailaiset suhtautuvat varauksellisesti opilliseen yhdenmukaistamiseen ja näkyvän ykseyden rakenteisiin, kun taas luterilaiset pitävät niitä tärkeinä. Yhteistyön periaatteiksi nähdään toisten kunnioittaminen, oman identiteetin säilyttäminen, proselytismin välttäminen ja yhteinen palvelu maailmassa. Molemmat korostavat, että yhteinen todistus evankeliumista on uskottavampaa, kun kristityt toimivat yhdessä, vaikka erot säilyvät.
Luterilaisten ja helluntailaisten neuvottelukunnan hyväksymä lausunto keväältä 2026 avaa lisää niitä perusteita, joiden pohjalta oppikeskusteluja näiden kahden kirkon välillä käydään: