Nikea 1700 yhteisenä Kristus-juhlana kristinuskon Suomeen tulon juurilla
Nikean kirkolliskokouksen 1700-vuotisjuhlavuosi on ajankohtaisimmillaan siinä mielessä, että pyöreitä vuosia kokouksen alkamisesta tulee täyteen 20.5.2025. Tämän kunniaksi oli järjestetty juhlaseminaari ja ekumeeninen juhlajumalanpalvelus Turkuun, Suomen kirkolliseen pääkaupunkiin. Tällöin ajattelen yhtäältä niin Turun tuomiokirkon katolista ja samalla koko kristinuskon, apostolisen ja nikealaisen uskon Suomeen tulon varhaista historiaa sekä pyhien Henrikin ja Eerikin ja autuaan Hemmingin reliikkejä tuomiokirkossa. Toisekseen kirkko on luterilaisen kirkon arkkihiippakunnan pääpyhättö, arkkipiispan katedraali. Ensi vuonna täällä juhlitaan suomalaisen kirkollisen ja muun hallinnon sekä Turun katedraalikoulun perustamisen 750-vuotisjuhlaa. Myös Turun ortodoksinen seurakunta ja helluntaiseurakunta olivat vahvasti mukana järjestämässä etenkin ekumeenista jumalanpalvelusta. Nikea muistuttaa vahvasti myös kristinuskon itäisistä juurista – Lähi-idässä. Kyseessä on syvimmiltään Kristus-juhla, evankeliumin juhla – ennakoiden Kristuksen ylösnousemuksen 2000-vuotisjuhlaa vuonna 2033.
Samassa yhteydessä järjestetty luterilaisen kirkon Jaetut eväät-jumalanpalveluspäivät keräsivät jo valmiiksi varsin suuren joukon Turkuun. Lisäksi etäyhteyksin oli mukana suuri joukko, kaikkiaan yli 150 osallistujaa, mikä on seminaarille varsin hyvin. Ekumeeniseen juhlajumalanpalvelukseen osallistui sitten satoja ihmisiä. Seminaarin järjestäjinä toimivat evankelis-luterilaisen kirkkohallituksen ulkoasiain osasto, Turun arkkihiippakunnan tuomiokapituli ja Suomen Ekumeeninen Neuvosto. Åbo Akademi tarjosi ystävällisesti tilat ja yhteistyössä oli mukana myös Turun yliopisto, joka on etenkin keskiaikatutkimuksessa aktiivinen. Se on ollut muun muassa mukana luomassa uutta pyhiinvaellusreittiä Turun kaupungin alueelle, joka seuraa vanhaa keskiaikaista reittiä.
Nikean-Konstantinopolin uskontunnustus kristinuskon ydinasioiden äärellä
Seminaarin juontajana toimineen hiippakuntasihteeri Timo Heleniuksen johdattelemana juhlaseminaarin avasi arkkipiispa Tapio Luoma. Hän avasi Nikean tai Nikean-Konstantinopolin uskontunnutuksen tärkeää merkitystä kristinuskon ydinasioiden kiteyttäjänä. Se kertoo, kuka on Jeesus Kristus ja sen kolmiyhteinen Jumala, jota rukoilemme ja palvomme yhteisessä jumalanpalveluksessa ja uskonelämässämme. Arkkipiispa korosti kirkkoisä Athanasiokseen viitaten, että olennaista on se, että Jumala on Isä, persoona. Isä on aina ollut Isä ja Poika Poika, ikuisuudessa syntynyt. Tämä jo kertoo Isän Jumalan läheisestä yhteydestä Poikaan, mikä luo pohjaa sen hahmottamiselle, että molemmat ovat osallisia samasta jumaluudesta. Pyhä Henki sitten on läheisessä yhteydessä niin Isään kuin Poikaan, Herran Henki, Jumalan Henki. Päätteeksi arkkipiispa Luoma viittasi myös väitöskirjaansa Incarnation and Physics skottilaisen teologin Thomas F. Torrancen teologiasta. Nikea sisältää kokonaisvaltaista teologiaa, mikä Torrancen mukaan tekee mahdolliseksi keskustelun jopa fysiikan kanssa todellisuuden syväulottuvuuksista.
Historiallinen näkökulma Nikeaan
Historiallista näkökulmaa Nikeaan valotti dosentti Anni-Maria Laato Åbo Akademista. Nikean 325 kirkolliskokouksen, ensimmäisen kirkolliskokouksen pääteema oli: Kuka Jeesus Kristus on? Avaintermi oli ”homoousios”, jonka mukaan Jeesus Jumalan Poikana on samaa olemusta kuin Isä mutta erillinen persoona. Torjuttiin presbyteeri Areioksen ajatus lihaksi tulleesta Jumalan Pojasta luotuna välittäjäolentona. Filosofista termiä käytettiin raamatullisen ajatuksen kirkastamiseksi ja vääränä pidettyjen johtopäätösten torjumiseksi. Muita aiheita olivat muun muassa pääsiäisen vieton ajoitus sekä kirkon organisaatioon ja toimintaan liittyvät kysymykset. Tuloksena oli uskontunnustus, torjuttavien käsitysten määrittely (anateemat) sekä 20 kanonia eli kirkollista oikeuspäätöstä.
Kokous oli ekumeeninen, eli sen katsottiin koskevan ”koko asuttua maailmaa” eli koko kirkkoa kaikkialla maailmassa. Kyseessä oli ensimmäinen ekumeeninen, koko Rooman valtakunnan käsittävä kirkolliskokous, jonka keisari Konstantinus oli kutsunut koolle. Ennen Nikean tai Nikaian kokousta oli paikallisia kirkolliskokouksen ja uskontunnustuksia. Taustalla olivat myös Vanhan ja Uuden testamentin kirjoitukset, kastetunnustukset, uskon säännöt sekä paljon muuta teologista ja liturgista materiaalia. Nikean uskontunnustus ei siis tullut tyhjästä ja pistemäisesti.
Aikalaistodistajista tärkeimmät lähteet ovat kirkkohistorioitsija Eusebios Kesarealaisen Kirkkohistoria, kirje Kesarean seurakunnalle, teos Konstantinoksen elämä jne. Kirkkoisä Athanasioksen teoksia ovat mm. De decretis Nicaenae Synodi, Contra Arianos jne. Areioksen ajatuksia tulee esiin lainausten kautta muissa kirjoituksissa: Thalia, kirje Alexanderille, kirje Eusebios Nikemedeialaiselle, kirje keisarille, uskontunnustus (n. 320–321). Tietoa saa myös kirkkohistorioitsijoiden kuten Sokrates (n. 380–439), Sozomen (n. 400–450), Philostorgos (368–439) ja Theoderet (423–457) kirjoituksista. On myös paljon uutta tutkimusta, esimerkiksi Wolfram Kinzig: A History of Early Christian Creeds (2024).
Anni-Maria Laato käsitteli myös keisari Konstantinuksen asemaa, jossa on kristinuskon kannalta sekä myönteisiä että kysymyksenalaisia piirteitä. Hän myönsi uskonnonvapauden kristinuskolle yhdessä idän keisarin Liciniuksen kanssa 313, kutsui koolle Nikean kirkolliskokouksen 325 ja rakennutti monia keskeisiä kirkkoja sekä rahoitti Raamatun kopioimista. Toisaalta hän sovelsi ajan hellenististä ja roomalaiseen keisarikulttiin liittyvää ajattelua ja ajan yleisuskonnollisuutta sekä osoitti joskus sotapäällikön julmia otteita. Hän myös otti kasteen vasta kuolinvuoteellaan.
Historiallisesta näkökulmasta kävivät hyvän keskustelun professori Tuomas Heikkilän johdolla piispa emeritus dosentti Juha Pihkala, TT yliopistonlehtori Joona Salminen sekä FT Anni Hella Turun yliopistosta. Joona Salmisen toimittama kirja Nikeasta on tulossa syksyllä ja näinä päivinä hänen päätoimittamansa teologia.fi -palvelun teemakatsaus Nikean perintöön. Esitelmän sisällön vahvistamisen ohella piispa emeritus Juha Pihkala nosti esiin Nikean tunnustuksen uskon paradoksaalisen, eksistentiaalisiin peruskysymyksiin vastaavan sisällön sekä sen, että keisarin mukanaolo ekumeenisissa kirkolliskokouksissa osoittautui kohtalokkaaksi, vaikka se kieltämättä nopeutti päätöksentekoa ulkoisen paineen kautta. Joona Salminen kuvasi, miten Nikean kirkolliskokous ei ollut piispaystävällinen, kun keisari painosti vähemmistöön jääneitä hyväksymään päätöksen. Anni Hella kuvasi ekumeenisten kirkolliskokousten tietä tapahtumasta insituutioksi.
Opillinen ja ekumeeninen näkökulma
Opillisesta näkökulmasta alusti dogmatiikan professori Olli-Pekka Vainio Helsingin yliopistosta. Hänen näkökulmansa oli Areios, Athanasios ja Jumalasta puhumisen mahdollisuus. Vainio lähti liikkeelle Alan Torrancen ajatuksesta, jonka mukaan Nikean ajatus Jeesuksen olemisesta samaa olemusta kuin Isä (kr. homoousios) kiteyttää kristinuskon ydinajatuksen Kristuksesta Jeesuksesta ”Jumalan läsnäolona, joka samaistuu ihmisyyteen”. Se ”paljastaa itsensä ihmiskunnalle ja yhdistää ihmiskunnan itseensä sovittamalla sen synnit pelkästä armosta, jota emme voineet odottaa.”
Vainio erotti kolme puhetapaa teologian historiassa: 1) katafaattinen teologia, jonka mukaan arkiset käsitteet kuten ”hyvyys” soveltuvat Jumalaan. Voidaan kuitenkin kysyä, typistääkö tämä Jumalan. 2) apofaattinen teologia, jonka mukaan arkiset käsitteet eivät sovellu lainkaan Jumalaan. Tässä on kuitenkin ristiriita, koska Jumalasta kuitenkin puhutaan arkisilla käsitteillä tarkoittaen sitä mitä sanotaan. Välittävä malli on 3) analogia. Sen mukaan arkiset käsitteet soveltuvat osittain Jumalaan. Tämä näkemys palautuu katafaattiseen teologiaan, mutta tuo siihen sisältöä.
Professori Vainio esitti myös kolme Nikeaan palautuvaa teesiä. Niiden mukaan 1) Jumala ei ole osa maailmaa. 2) Me olemme erossa Jumalasta. 3) Perimmäinen todellisuus on relationaalinen ja dynaaminen, ei staattinen. Areiolainen Jumala, joka ei ole yhteydessä itse maailmaan ja jota puolijumalaksi ymmärretty Poikakaan ei tunne, jää etäiseksi ja kylmäksi. Nikealainen Jumala taas tulee ihmiseksi. Siispä: ”Sana, joka ilmoittaa meille Jumalan, on samaa olemusta kuin Jumala.” Vainio toi esiin siis seuraukset sekä areiolaisesta että nikealaisesta mallista. Voidaan sanoa, että kristilliseen uskoon sisältyvä ajatus Jumalan ilmoituksesta ja yhteydestä persoonalliseen Jumalaan (yhteys häneen kasteessa ja ehtoollisella, rukous) ei olisi siten mahdollinen ilman homoousios-ajatusta osana kristillistä uskoa.
Paneelissa nostettiin esiin uskon tunnustamisen ja uskontunnustuksen merkitys ekumeenisesti eli eri kirkkokuntien perinteissä. Näkökulmia esittivät monikulttuurisen työn pappi Teemu Toivonen ortodoksisesta kirkosta, TT Sanna Urmas sekä helluntaiherätyksen että Vapaakirkon näkökulmasta, TT Emil Anton katolisesta kirkosta ja johtava asiantuntija dos. Tomi Karttunen luterilaisesta kirkosta. Paneelin puheenjohtajana toimi piispa Kaisamari Hintikka. Muista hieman poikkeavaa lähestymistapaa uskontunnustuksiin edusti Sanna Urvas, koska määrämuotoiset uskontunnustukset eivät ole käytössä helluntaiherätyksessä tai Vapaakirkossa. Niiden sisällön ja käytön arvostamisessa kehitys on kuitenkin ollut viime vuosikymmeninä myönteistä. Taustalla on oppikeskustelut luterilaisen kirkon kanssa 1980-luvulta lähtien. Tätä kautta uskontunnustukset ja varhainen kirkkohistoria ovat tulleet osaksi teologista koulutusta aiempaa enemmän.
Uskontunnustus nykyajassa
Professori Kati Tervo-Niemelä Itä-Suomen yliopistosta alusti aiheesta Nuoret, usko ja uskontunnustus. Päätähtäyspisteenä oli kysymys: Mikä kristinuskossa vetoaa nuoriin (miehiin)? Hän käsitteli teemoja 1) Miten nuorten miesten ja naisten uskonnollisuus eroaa ja miten se on muuttunut Suomessa ja muissa maissa? 2) Miksi kristinusko vetoaa nuoriin miehiin? 3) Mikä kristinuskon opissa on tärkeää? Millainen oisi nuorten uskontunnustus?
Viimeaikaiset tilastot osoittavat, että nuorten miesten uskonnollisuus on vahvistunut, kun taas nuorten naisten uskonnollisuus on heikentynyt. Niinpä puolet rippikoululaisista pojista uskoi, että Jumala on olemassa, kun taas tytöistä näin uskoi 37 %. Nuorimmassa ikäluokassa Jeesuksen ylösnousemukseen uskoo 27 % nuorista miehistä ja 14 % nuorista naisista. Yli 70-vuotiaissa naisissa luku on 44 % ja miehillä 33 %. Nuorimmissa naisissa itseään pitää ”ei lainkaan uskonnollisena” 42 % ja miehissä 21 %. Huomionarvoista on, että suomalaisten rippikoululaisten usko Jumalaan on kansainvälisen tutkimuksen mukaan suomalaisten rippikoululaisten parissa heikointa verrattuna Saksaan, Sveitsiin, Norjaan ja Ruotsiin. Tämän tutkimuksen mukaan mukana olleissa Pohjoismaissa myös Norjassa ja Ruotsissa pojat uskoivat enemmän Jumalaan kuin tytöt.
Myönteisiä kansainvälisiä uutisia tuotiin sitä kautta, että PEW-tutkimuslaitoksen vuosien 2023–2024 tutkimuksen mukaan kristinuskon rapautuminen on hidastunut tai jopa kääntynyt kasvusuuntaan Yhdysvalloissa. Myös viimeisimmän rippikoulukyselyn (2024) mukaan tyttöjen usko Jumalaan on kasvusuunnassa (50 %), vaikka ei vielä niin vahvaa kuin pojilla (62 %).
30 nuoren, kristinuskosta kiinnostuneen nuoren miehen haastattelussa on todettu, että heihin kristinuskossa vetoavat seuraavat teemat: 1) Yhteisöllisyys ja turvallisuus, 2) Pysyvyys ja perinteet, 3) uskonto vastavoimana ja vastakulttuurina, 4) henkilökohtaiset kriisit ja merkityksen etsintä, 5) kirkon usko, teologia ja rituaalit, 6) myönteinen ja vastuullinen miehisyys, 7) kirkko itsensä kehittämisen paikkana, 8) rippikoulu, 9) uskonto julkisuudessa ja sosiaalinen media.
Monien haastateltujen kohdalla toistui ajatus siitä, että kristinuskon on siirtynyt valtakulttuurista osaksi vastakulttuuria. Omia vanhempiaan vastaan ateismilla kapinoineen sukupolven jälkeen on ateismin vastustamisesta tullut uutta vastakulttuuria.
Nuoret miehen näkivät myös uskon tukena positiiviselle ja myönteiselle mieskuvalle. Siihen sisältyy seuraavia elementtejä: 1) Kirkko paikkana, jossa miehen ääni vielä kuullaan (ja hyväksytään), 2) Positiiviset miehen mallit (Jeesus, opetuslapset, Mooses, nuorisotyöntekijät, papit), 3) Kristinusko tarjoaa vaihtoehtoisen, eettisesti vastuullisen, tasapainoisen ja vakaan miehen mallin vaihtoehtona nykyajan muille miesideaaleille, 4) Paikka, jossa voi olla kristillisen ideaalin mukainen mies: muita auttava, kunnollinen ja vastuullinen, 5) Tapa rakentaa uutta miehisyyttä: Painotus vastuullisuudessa ja kunnollisuudessa, 6) Myönteinen, vastuullinen ja yhteisöllinen miehisyys vastakohtana itsekeskeisyydelle ja toksiselle maskuliinisuudelle.
Se että usko näkyy julkisuudessa niin internetin ja somen kautta kuin muutenkin ja että siellä nähdään nuorten miehen ilmaisevan pelotta uskoaan, rohkaisee nuoria miehiä ilmaisemaan uskoaan itsekin.
Nuoren uskossa korostuvat: 1) Uskon ytimessä on turva, toivo ja merkitys, 2) Jumala on rakastava ja hyväksyvä – ei tuomitseva, 3) Armo ja hyväksyntä ovat keskiössä, 4) Usko ei ole sääntölista – se on suhde, 5) Uskossa tärkeää on vapaus ja kysymisen mahdollisuus, 6) Yhteisö on uskon voimavara, 7) Usko liittyy arvoihin: lähimmäisenrakkaus, kunnioittaminen, hyväksyntä.
Näistä kävivät keskustelun professori Björn Vikströmin johdolla piispat Mari Leppänen ja Raimo Goyarrola, FT Tiina Mahlamäki ja TT Alpo Penttinen. Päätteeksi Timo Helenius kiteytti: tapahtuman suosio ja sisältö osoitti, että Nikea elää ja eläköön! Nikean kirkolliskokouksen anateematkin oli osaltaan tarkoitettu varsinaisen positiivisen sisällön ilmaisemiseen vieläkin kirkkaammin. Pohdintojen jälkeen oli uskontunnustus varsinaisessa käytössään, kun illalla piispojen johdolla luettiin ekumeenisessa jumalanpalveluksessa Nikean uskontunnustus latinaksi, ruotsiksi ja suomeksi ja nautittiin moni-ilmeisestä musiikkielämästä sekä Jeesuksen merkitystä uskon keskuksena tähdentäneestä piispa Raimon saarnasta. Pääsihteeri Mayvor Wärn-Rancken muistutti Nikean uskontunnustuksen korvaamattomasta ekumeenisesta merkityksestä, joka yhdistää meitä yhteisen uskon äärelle.
Teksti: Tomi Karttunen, pastori, teologian tohtori, dosentti, SEN:n hallituksen jäsen
Kuvat: Mayvor Wärn-Rancken